Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle
Tämä luento kuuluu myös Johdatus käsityötieteeseen -kurssiin. Samoista asioista olen puhunut aikaisempinakin vuosina käsityötieteen johdantokurssilla. Nyt luennosta pitäisi löytyä kirjallisuuden ohella aineksia esseen kirjoittamiseen.
Tähän suoritukseen vahvistettu kirjallisuus, jota siis tulee käyttää,
on seuraava:
Halonen, I., Airaksinen, T. & Niiniluoto, I. 1992. Taito. Helsinki: Suomen
filosofinen yhdistys. (soveltuvin osin)
Seitamaa-Hakkarainen, P. & Uotila, M. 1997. Product, fenomen, upplevelse.
Helsinki: NordFo (soveltuvin osin).
Rolf, B. 1995. Profession, tradition och tyst kunskap. Nora: Nya Doxa (soveltuvin
osin).
Lisää kirjallisuutta on tekstin lopussa, mutta mitää muuta
kuin tiedekunnassa vahvistettua kirjallisuutta ei edellytetä käytettäväksi.
Valitse esseen aiheeksi jokin seuraavista otsikoista ja tarkenna sitten vielä sitä oman rajauksesi mukaan:
Kirjoita 8-10 standardisivua = kirjainkoko 12 p, riviväli 1,5 ja marginaalit
noin 2 cm.
Jos et ole aiemmin tehnyt kurssin suoritusta esseenä, katso lisäohjeita
osoitteestahttps://rkosken.kapsi.fi/kirjoitelma.html
Palauta essee Ritva Koskennurmi-Sivosen postilokeroon Siltavuorenpenger 10, 5. krs. käytävä (uusi harmaa peltilaatikosto) 1.12.2003. Varapalautuspäivä on 19.1.2004. Tätä suoritusta ei oteta vastaan ympäri vuoden. Voit tietenkin lähettää esseen postissa paperitulosteena (siis ei liitetiedostoja).
Ritva Koskennurmi-Sivonen
Kirjoitetulla ja luetulla tiedolla on valta-asema länsimaisessa kulttuurissa. Antiikin roomalaiset pitivät barbaareina niitä kansoja, joilla ei ollut kirjoitettuun tietoon perustuvaa kulttuuria. Luku- ja kirjoitustaito on siis pitkään ollut – ja on edelleenkin – jonkinlainen sivistyksen mitta. Propositionaalisen (=sanallisesti ilmaistavan) tiedon keskeistä asemaa ei voi eikä tarvitsekaan kieltää. Ihmisen toiminnan monipuoliseksi ymmärtämiseksi on kuitenkin hyödyllistä tuntea muitakin tiedon lajeja ja miettiä tiedon sekä taidon keskinäistä suhdetta.
Propositionaalinen tieto edellyttää kieltä, jonka merkkien avulla voidaan muotoilla väitelauseita. Tavallisin propositionaalisen tiedon ilmaisukeino on luonnollinen kieli (= se mitä ihmiset puhuvat ja kirjoittavat), vaikka vastaavanlaista tietoa voidaan ilmaista myös merkeillä, piirroksilla ja äänillä.
Käsityöläiset – ja muutkin ammattilaiset – tuntevat hyvin hiljaisen tiedon ilmiönä, mutta harva on käsitteellisesti perehtynyt siihen. Se on ollut perinteisesti niin itsestään selvä osa ammattitaitoa, että sitä ei ole pysähdytty pohtimaan. Se on alkanut saada huomiota osakseen vasta silloin, kun se on joutunut uhatuksi käsityöläisammattien vähentyessä ja muuttuessa sekä ennen kaikkea silloin, kun jollekin alalla on alettu antaa muodollista koulutusta. Hyvä esimerkki siitä, miten käsityötiedon ja -taidon pohtiminen kumpuaa kriisistä, on Peter Dormerin teos The Art of the Maker (1994), jossa hän tuo esiin huolensa käsityötiedon katoamisesta ja taitojen laiminlyönnistä parhaiten tuntemassaan kontekstissa eli englantilaisten taidekäsityöläisten piirissä.
Hiljaisen tiedon tutkimuksen juuret voidaan kuitenkin jäljittää
varhaisempiin aikoihin ja ainakin kahteen lähteeseen:
1. Ludwig Wittgensteinin filosofiaan, josta on peräisin käsite unsagbar.
2. Michael Polanyin filosofiaan, josta on peräisin käsite tacit
knowledge.
Tässä luennossa seuraan pääasiassa Polanyin (1966) jälkiä ja hiljaisen tiedon ajatusta. Siitä on käytetty myös nimitystä piilevä tieto ja tekijän tieto.
Ruotsiksi hiljainen tieto on tyst kunskap, mutta siitä on käytetty myös nimitystä tystat kunskap, mikä viittaa valta-asetelmiin. Hiljaista tietoa on ollut – ja on edelleen – sellaisilla kansanryhmillä, kuten naisilla, joiden ääni ei ole ollut muutenkaan kulttuurin kuuluvimpia. Tietoa, jota kerätään arjen tekemisissä ja elämän tuntemuksissa sanotaan myös ruumiin tiedoksi tai ihon tiedoksi. Sitä on yksilöllä mutta myös kollektiivisessa muistissa, esimerkiksi juuri käsitöissä. Erityisesti naisten tiedosta ovat kirjoittaneet Belenky, Clinchy, Coldberger ja Tarule teoksessa Women’s Ways of Knowing. Mutta tällainen hiljainen tuntuma asioihin ei ole vain naisten juttu. Sama asia on läsnä myös hiljaisen tiedon pääteoreetikon Polayin teoksissa, ja se koskee käsityöläisiä sukupuolesta riippumatta. He eivät ole hiljaisella tiedollaan päässeet kovin näkyvään asemaan monissa yhteiskunnissa, vaan ihmiseen sidottu tieto on jäänyt nopeasti levitettävän kirjatiedon varjoon.
Polanyin ajatus siis on, että tiedämme enemmän kuin osaamme kertoa. Hiljainen tieto on sellaista, jota ei yleensä sanota vaikka osattaisiin. Hiljaista tietoa on siis vaikea tai turha pukea sanoiksi. Vain jokin osa on sellaista, mitä ei voi sanoa ollenkaan – siis täysin unsagbar.
Huom. Ihmiset jättävät puhumatta taitoaan koskevista asioista esim. taloudellisista tai valtapoliittisista syistä. Esimerkiksi ammattikuntalaitos on ollut järjestelmä, joka on valvonut, kenellä on oikeus harjoittaa tiettyä ammattia ja miten sen saa opettaa toiselle. Nykyäänkään ei käsityöammattilaisten ole viisasta puhua kaikista tekemisistään, jos heidän elinkeinonsa on riippuvainen jostakin erikoisesta tiedosta. Silloin on kysymyksessä protektionismi – ei hiljainen tieto. (Ks. Janik 1988; Dormer 1994)
Eri tutkijoilla on vähän erilaisia määritelmiä suunnilleen samasta asiasta riippuen heidän omasta lähestymistavastaan ja painotuksestaan.
Englantilainen käsityötaitojen opettaja ja filosofi Peter Dormer on käyttänyt käsitettä craft knowledge eli käsityötieto jokseenkin synonyymisesti hiljaisen tiedon kanssa. Dormerin mukaan käytännöllinen työ on käsityötiedon ydin. Käsityötieto mahdollistaa sen, että tekijä voi kuvitella millainen työn lopputulos saattaisi olla, sekä sen, että hän voi saavuttaa tavoitteensa. Käsityöprosessien yhteydessä on käytetty Hackerin työn psykologiasta peräisin olevia käsitteitä orientoiva- ja operationaalinen mielikuva. (Anttila 1992) Orientoiva mielikuva on tekijän ajatus siitä, millainen tulevan tuotteen tulisi olla. Operationaalinen mielikuva taas liittyy niihin keinoihin, jolla tuote voidaan toteuttaa – siis tekemiseen. Henkilöllä, jolla on siis kyky luoda tällaisia mielikuvia, on käsityötietoa. Jos hän vielä toimii tuloksellisesti niiden mukaan, eli tekee hyvän tuotteen, hänellä on myös käsityötaitoa. Tieto ja taito ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa, mutta ne eivät ole aivan sama asia. Taitoon palataan jäljempänä. (Ks. myös Dormerin kokoamia käsityötaitoa ja -tietoa koskevia ennakkoluuloja ja teesejä.)
Käytännöllinen tieto (practical knowledge) koostuu erilaisista elementeistä, joiden perustella osataan tehdä jotain. Polanyin esimerkki käytännöllisestä tiedosta on polkupyörällä ajaminen, jolloin se vastaa suunnilleen taitoa. Se on tehoton ja mitätön muussa kuin itse suorituksessa.
Henkilökohtainen tieto (personal knowledge) on peräisin osaksi esimerkiksi kirjoista, mutta siihen liittyy myös se kokemus, joka saadaan harjoittelulla tai muulla omalla kosketuksella asiaan. Henkilökohtainen tieto siis koostuu tradition ja subjektiviteetin yhdistelmästä ihmisessä. Ts. siinä yhdistyvät kulttuuriperintö ja omakohtainen kokemus.
Englanninkielessä käytetään sanaa connaisseur sellainen henkilöstä, jolla on erityinen kyky tehdä kriittisiä arvioita ja tunnistaa hiuksenhienojakin eroja varsinkin maku- ja taidealoilla. Elliot Eisnerin (1991) mukaan connaisseurilla on ”ability to make fine-grained discriminations among complex and sublte qualities”. Hyvää ja ytimekästä suomennosta ei ole. Juuret juontavat ranskan kielen sanaan connaisseur/connaisseuse, mikä tarkoittaa tuntijaa. Parhaimmillaan ”konosöörin” tieto on erittäin pätevää ja luotettavaa. Joitakin päteviä tuntijoita käytetään arvioimaan esimerkiksi taideteoksen tai jalokiven aitoutta; heihin siis luotetaan rahakkaissakin yhteyksissä. Tällaisen tuntijan tieto on hiljaista tietoa siinä mielessä, että hänen ei tarvitse osata kertoa päätelmiään sanallisesti. Tieto eroaa esimerkiksi tieteellisestä tiedosta siinä, että sitä ei argumentoida, eikä sitä voida tarkastaa samassa mielessä kuin tieteellistä tietoa.
Taide- ja jalokivipiirejä arkisemman tuntuman siihen, miten ”konosöörit” ovat ainakin jonkin verran ulkoistaneet hiljaista tietoaan, saa Alkon viinihyllyjen ääressä. Jotkin viinejä kuvaavat luonnehdinnat ovat johdettavissa rypäleiden ominaisuuksista, mutta monet sanat – esim. notkea, kiinteä, ryhdikäs, pitkä, roteva, pyöreä – ovat pikemminkin metaforisia (kielikuvallisia) ilmaisuja, joilla tuntija-maistajat ovat sanallistaneet arviointiaan viinistä. Näitä sanoja ei voi ymmärtää, ellei ole ainakin jossain määrin itse kokenut kuvattavaa makua.
Samaan tapaan käsityöläiset voivat käyttää vaikkapa materiaaleista sellaisia metaforisia ilmaisuja kuin ”ystävällinen pinta” tai ”tottelevainen kangas”, jotka kiteyttävät enemmän hiljaista tietoa, kuin mihin perusteellinen sanallinen selitys ulottuu.
Sekä Polanyi että Dormer ovat tuoneet julki sen, etteivät he halua tehdä jyrkkää eroa – iskeä kiilaa – hiljaisen tiedon ja propositionaalisen tiedon välille. Kysymys on kummankin tunnistamisesta ja niiden merkityksen tiedostamisesta.
Kirjoitetun tiedon tehokkuutta voi helposti havainnollistaa sillä, miten ihmisen maailmankuva avartui kirjapainotaidon keksimisen myötä. (Gutenberg alkoi painamisen noin 1440.) Hiljaisen tiedon levittäminen on paljon hitaampaa ja vaatii välitöntä ihmiskontaktia – ”sitting with Nelly”. Olen lainannut tämän ilmaisun Tide-Fraterin (1996) artikkelista, jossa hän pohtii vaatetusmuodin tuottamiseen liittyviä ammatteja ja niihin kouluttamista. Kaikkialla vaaditaan yhä tehokkaampaa opetusta yhä vähemmin resurssein. Tehokas tarkoitta usein sitä, että luetaan tekstiä ja osoitetaan oppiminen tentissä. Jos opettaminen tapahtuu demonstroimalla ja oppiminen tekemällä omia taitoja kehittäen, koulutus on auttamattoman vanhanaikaista ja tehotonta päättäjien silmissä.
Välitöntä ihmiskontaktia vaativassa hiljaisen tiedon ja taidon opetuksessa käsityötieteilijät saavat olla jatkuvasti puolustuskannalla. Jos tehokkuusvaatimus koskeekin kaikkia koulutuksen tasoja, näyttää siltä, että aivan erityisesti ihmiseltä ihmiselle -oppimisesta ja mestarin rinnalla tekemisestä olisi luovuttava tiedeyliopistossa. Meihin lyödään helposti opistoleima, jos haluamme säilyttää aidon kosketuksen siihen mistä puhumme ja taidon tehdä itse sitä, mitä käsitteellistämme. Altavastaajan asemassa käännämme katseen lääketieteen suuntaan ja muistutamme itseämme ja päättäjiä siitä, että lääkärit, kirurgit eritoten, saavat ja onneksi joutuvat seuraamaan varttuneemman ammattilaisen tietoa ja tekemistä sekä harjoittamaan omaa taitoa kirjatiedon omaksumisen rinnalla. Silti tuskin kukaan ajattelee, että lääkärin varma taito ja vahva henkilökohtainen tieto vähentäisi hänen asemaansa akateemisen koulutuksen saaneena henkilönä. Tietääkseni ei puhuta opistomaisesta lääkärikoulutuksesta.
Miten välittömän ihmiskontaktin sitten voisi korvata? Käsityön kohdalla tätä kysymystä on todella pohdittu. Tietotekniikka antaa paljonkin mahdollisuuksia ottaa talteen ja asettaa nähtäväksi ihmisten taitosuorituksia ja ainakin osan niihin liittyvästä hiljaisesta tiedosta. Esimerkiksi Turun yliopiston Rauman opettajankoulutuslaitoksessa käsityökasvatuksen (= teknisen työn) opiskelijat ovat videoineet taitavien tekijöiden kuten automaalarin ja kaivertajapuusepän työtä. Liikkuvan kuvan avulla heidän työstään voidaan tavoittaa jotain, mihin sanallinen kuvaus tai yksittäiset stillkuvat, jollaisia on mahdollista sijoittaa kirjaan, eivät yllä.
Vastaavasti tekstiiliopettajat ovat tehneet Käspaikkaan virtuaalioppimateriaalia, johon sisältyy myös liikkuvaa kuvaa. Vaikka esimerkiksi oikean silmukan neulomista voidaan kuvailla sanoin, liikkuva kuva neulomisesta kertoo enemmän kuin sanallinen kuvaus, ja yhdessä ne toimivat kaikkein parhaiten.
Varsinkin tällainen palvelimella oleva ja vapaasti tavoitettava tieto ja taidon demonstroinnin taltiointi vaikuttavat hyvinkin tehokkailta. Näin WWW-maailma on muuttanut tiedon valtaosan eli propositionaalisen tiedon ohella myös taitotiedon levittämistä. Mutta onko liikkuva kuva verkkosivuilla yhtä tehokas media kuin Gutenbergin keksintö aikanaan, on vielä koettelematta. Käsityönopettajien ja opiskelijoiden ratkaisut siitä, mistä tehdään digivideota, kertovat joka tapauksessa siitä, millaisissa tilanteissa sanallinen tieto on katsottu riittämättömäksi.
Jos oppiminen ei tapahdu nyt ”sitting with Nelly”, niin tapahtuuko oppiminen ”sitting with my computer”? Mikään ei ole vielä täysin korvannut ketään, mutta juuri näinä vuosina käsityöalalla tehdään päätöksiä siitä, mihin panostetaan. Kaiken lisäksi kysymys ei ole vain siitä, mitä katsellaan kuvaruudulta vaan myös siitä, missä muodossa tieto palvelimella sijaitsee. Käspaikka ei suotta ole saanut laatupalkintoa. Sen sivujen tieto on todella laajasti saavutettavissa ilman rajoittavaa ohjelmasidonnaisuutta.
Mutta perimmäisten kysymysten äärellä on mietittävä, minkä käsityötaitojen oppimisen voi siirtää virtuaalimaailmaan. Lähettäisitkö turvallisin mielin lapsesi teknisen työn tunnille, jonka opettaja on opiskellut katsomalla virtuaalisirkkeliä?
Taito on kreikaksi tekhne (-> tekniikka) latinaksi ars (->
taide).
Taitaminen liittyy siis etymologisesti sekä tekniikkaan että taiteeseen.
Ukri Pulliainen katsoo kreikan sanalla tekhne olevan kolme merkitystä:
1) Taito = kyky ja valmius suorittaa tiettyjä artikuloitavissa ja opeteltavissa
olevia asioita.
2) Tieto yleisistä periaatteista. Tietoon perustuva osaaminen ja osaamisen
pohjalla oleva tieto.
3) Inhimillisyys. Tekhne on olennaisesti jotain ihmisen aikaan saamaa tai keksimää.
Myös Niiniluodon (1988) mukaan osaaminen ja taito liittyvät periaatteessa
ihmisten ja eläinten toimintaan. Osaaminen voidaan kuitenkin ulottaa myös
artefakteihin (ihmisen tekemiin tuotteisiin), mutta ei elottomaan luontoon.
On siis mielekästä sanoa esimerkiksi, että neulekone osaa neuloa
silmukan. Mutta ei ole mielekästä sanoa, että tuuli osaa puhaltaa.
Ars on latinan käännös tekhnestä. Vähitellen roomalainen kulttuuri antoi sanalle lisämerkityksiä, ja siihen liittyi myös erilaisten taitojen jako – jako oppiaineisiin ja jako käytännöllisiin ja teoreettisiin asioihin. Myöhemmin, erityisesti nykyisinä myöhäismoderneina aikoina, kaikenlaisia jakoja on taas kyseenalaistettu, koska ne eivät ole pitäviä kuitenkaan. Tiedot, taidot ja osaaminen kietoutuvat yhteen moninaisin tavoin.
Harjaantunut ja hioutunut suoritustaso on taitavuutta. Ammattitaito-sana sisältää positiivisen arvolatauksen, jolla viitataan tavallisesti korkeatasoiseen taitoon. Taito on siis kyky, joka hankitaan kokemuksella, ts. henkilökohtaisella kosketuksella todellisuuden kanssa. Tällainen taito on osittain hiljaista tietoa, ja se on osittain, mutta ei ensisijaisesti, instrumentaalista toimintaa. Taitoon liittyy siis myös propositionaalista tietoa, mutta sitä ei voi koskaan esittää kokonaisuudessaan propositionaalisesti.
Taitoa ei voi myöskään säilöä tai siirtää sellaisenaan, vrt. taitotieto eli taitoa koskeva tieto (know how), joka voidaan siirtää esimerkiksi puheen välityksellä ja myös arvioida helpommin ulkoisten kriteerien avulla. Esimerkiksi edellä mainituilta digivideoilta ei vaikkapa oikean silmukan neulomisen taito siirry suoraan katsojan käsiin, ilman että katsojalla itsellään olisi kosketusta lankaan ja puikkoihin. Tietoa kyllä siirtyy, ja sitä voi sitten käyttää oman taidon harjoittamisen osana.
Koska taitoa ei voi tyhjentävästi selittää sanoin, monissa uskomuksissa taito liitetään jumalaiseen alkuperään: kykyyn luoda. Esimerkiksi taitavasti valmistetun esineen odotetaan olevan kuin luotu tai syntynyt – ei tehdyn näköinen. Tämä on tullut esiin erilaisissa yhteyksissä, joissa ihmiset ovat kuvanneet taitavasti valmistettuja tuotteita. (Esim. Eisner 1997; Koskennurmi-Sivonen 1998, 203)
Käsityötaito (craft) liitetään (ainakin etäisesti) myös toisenlaisiin yliluonnollisiin kykyihin. Englannin sana crafty = taitava merkityksessä ovela, nokkela, juonikas. Ja tällaista nokkelaa taitoa on noidillakin. Witchcraft = noituus.
Gilbert Ryle esitti 1940-luvulla The Concept of Mind -teoksessa käsitteet know that (tietää että) ja know how (tietää kuinka).
Taitotieto, know how, on Niiniluodon (1992) mukaan tekijäntiedon erikoislaji, joka voidaan ilmaista myös propositionaalisesti. Ts. se on tehtävissä diskursiiviseksi – esim. kirjallisessa muodossa levitettäväksi, vaikka se liittyykin läheisesti taitoon.
Lienee syytä korostaa yhdyssanan osien järjestystä, koska toisenlaistakin yhdistelmää kuuli varsinkin aiemmin ja kuulee joskus vieläkin. Taitotieto on vakiintunut ja looginen yhdyssana koskemaan taitoa koskevaa tietoa. Jotain tehdään taidolla ja tästä taidosta jollakulla on tietoa. Siitä voidaan esimerkiksi puhua ja kirjoittaa, tai sitä voidaan kuvittaa. Siis tavalla tai toisella tätä taitoa koskevaa tietoa voidaan säilöä.
Tietotaito, jota joskus on käytetty samasta asiasta, ei ole sama asia – siis jos sanan koostamista ajatellaan loogisesti. Verrataan sitä vaikkapa sanoihin laskutaito tai kielitaito. Laskutaito on laskemista koskeva taito. Kielitaito on taito käyttää kieltä. Sellainen taito on jollakulla ja se näkyy hänen suorituksessa. Tietotaito on vastaavasti tietoa koskevaa taitoa. Se on eri asia kuin taitoa koskeva tieto eli taitotieto. (Ks. Niiniluoto 1992)
Proseduraalinen tieto (procedural knowledge) on kognitiotieteen nimitys taitotiedolle (knowing how).
Metakognitiivinen tieto on yhdistelmä erilaista tietoista itsesäätelytaitoa. Se on tietoa siitä, mitä tietää ja kykyä tarkkailla omaa ymmärrystään. (Ks. Seitamaa-Hakkarainen 2000)
Veljekset Hubert ja Stuart Dreyfus (1986) kiinnostuivat ihmisen intuitiivisesta tiedosta ja eriasteiseen kokemukseen perustuvasta taidosta suunnitelleessaan tekoälyä. He ovat jakaneet taitavuuden viiteen tasoon. Jakoa voidaan soveltaa sekä ajatteluun ja tietoon että näkyvään tekemiseen.
1. Noviisi (novice) käyttää kontekstiin liittymättömiä,
yleisiä sääntöjä.
2. Edistynyt aloittelija (advanced beginner)
3. Pätevä tekijä (competent performer)
4. Taitava tekijä (proficient performer)
5. Ekspertti (expert) toimii tilanteen vaatimalla tavalla ja useimmiten automaattisesti.
Osaa silti tarvittaessa harkinta ja perustella. (Dreyfusien terminologiaa on
suomennettu vähän eri sanoin eri yhteyksissä. Älä huolestu.)
Noviisille on ominaista, että hän tarvitsee sääntöjä. Hän vieläpä pyrkii hankkimaan yleispäteviä sääntöjä, joilla selviäisi kaikista tilanteista. Noviisi ikään kuin odottaa, että sääntö voidaan aina sanallistaa ja että sitä seuraamalla tehtävä ratkeaa. Taitoa vaativien tehtävien ratkaisut ovat kuitenkin kontekstisidonnaisia samalla toiminnan alallakin. Mitä pidemmälle taito kehittyy, sitä paremmin huomaa, että yleispätevät säännöt ovatkin monesti huonoja, tehtävään sopimattomia sääntöjä.
Ekspertin toiminalle on ominaista, että hän osaa johtaa ”säännön” – siis toimintaa ohjaavan logiikan – siitä kontekstissa, missä hän toimii. Se koostuu pienistä osista, joissa on otettu huomioon tehtävän omat ominaisuudet hienoine nyansseineen kokonaisvaltaisesti – holistisesti. Ekspertti on kehittänyt jonkin osan toiminnastaan rutiiniksi ja vapauttanut valppauttaan uusien ja erilaisten seikkojen havaitsemiseen.
Bertil Rolf (1995) on kritisoinut tätä mallia sillä perusteella, että kaikkia taitoja ei opita samalla tavalla. Esimerkiksi ihminen oppii äidinkieltään eri periaatteella kuin muita kieliä. Kädentaitojen ja suunnittelutaitojen kohdalla tällä jäsennyksellä kuitenkin on käyttöä.
Dreyfusien jaottelu on ns. heuristinen malli. Se perustuu jossain määrin havaintoon, mutta ennen kaikkea havaintoja jäsentävään ajatteluun. Taidon kehittymistä ei siis välttämättä ole missään olemassa juuri tällaisena etenemisenä – eivätkä he sitä väitäkään. Mallia on kuitenkin koeteltu myös empiirisessä tutkimuksessa. Käsityötieteessä Pirita Seitamaa-Hakkarainen (1997; 2000) on tutkinut kudonnan noviisien ja eksperttien sekä taitavien kutojien ja eksperttien suunnittelutaitojen eroja. Lyhyesti sanottuna tutkimuksissa kävi ilmi, että vähemmän taitavat suunnittelijat miettivät kudonnaisen visuaalisia ja teknisiä ominaisuuksia toisitaan irrallaan, peräkkäisinä sarjoina. Eksperttien ajatukset taas liikkuivat sujuvasti suunnittelutehtävän eri osa-alueiden välillä. Ts. he pystyivät hoitamaan visuaalista ja teknistä suunnittelua yhtä aikaa.
Eräs informanttini kertoi haastattelussa siitä, miten hän nuorena vastavalmistuneena ompelijana tuli töihin muotisalonkiin ja työnjohtaja sanoi hänelle: ”Nyt sinä voit heittää teoriat roskakoriin.” Työnjohtajan ajatuksen mukaan ammattikoulussa opetettiin sääntöjä – ”teoriaa”– joka ohjasi aloittelevan ompelijan työtä. Koska kaikki vaatteet kuitenkin olivat ainutkertaisia ja muotitaiteilijalla oli tapana suunnitella yksityiskohtia, jotka eivät valmistuneet perusratkaisuilla, työnjohtaja rohkaisi em. kommentilla nuorta ompelijaa kehittämään itselleen sellaisen ammattitiedon ja arvostelukyvyn, että hän saattoi työskennellä taitavasti tietyssä kontekstissa siten, että ratkaisun ei tarvinnut olla sellaisenaan sovellettavissa mihinkään muuhun. Ompelijan tuli siis työssään kehittyä kohti eksperttiyttä. Hänen oli opittava työskentelemään nopeasti ja perustelematta, mutta tarvittaessa hän olisi pitänyt osata perustella tekemänsä ratkaisut.
Samantapaiseen tilanteeseen törmää nykyäänkin. Joillekin ammatillisen koulutuksen saaneille opiskelijoille työtapakortistot muodostavat sellaisen ”teorian”, joka pitäisi heittää roskakoriin. Tarkkaan harkitut yksityiskohtien valmistustavat ovat varmaan hyvää harjoitusmateriaalia aloittelijalle. Epäilemättä ne myös nopeuttavat teollisuuden valmistusprosesseja, jos asiantunteva ja arvostelukykyinen henkilö on valinnut tietyn työtavan kohteeseen, johon se todella sopii, siis ottanut kontekstin huomioon. Rasitukseksi tällaiset työtavat kuitenkin muuttuvat silloin, kun opiskelija ei uskalla vapautua niistä – kun opitut menetelmät muodostavat mahdollisten ratkaisujen rajat. Tällaisille opiskelijoille täytyy melkein järjestää jokin emansipatorinen kokemus. Heille on vakuutettava, että mahdollisuuksien rajat eivät seuraa työtapakortiston reunoja. Jokuhan työtapakortistonkin on laatinut. Jos tällainen työtapojen kehittelijä on uskaltanut ajatella itse, miksi muut eivät saisi ajatella itse ja alkaa herkistyä moninaisille konteksteille, so. kasvaa kohti eksperttiyttä. Kuten kollegani prof. Jussi T. Koski asian ilmaisi: ”Kaikki uusi on periaatteessa väärin.”
Muotitaiteilija Riitta Immonen oli opiskellut 1930-luvun lopulla kaavoitusta ja pukuompelua Helsingissä Ammattienedistämislaitoksella. Opetus oli ilmeisesti vaikuttanut häneen syvästi, koska häneen oli juurtunut suhteellisen selvä oppi siitä, missä naisten vaatteiden muotolaskosten tulee olla tai mihin niitä voi siirtää. Vaikka hän ymmärsi olevansa luova ihminen eikä epäröinyt suunnitella ihmisille vaatteita aivan oman mielensä mukaan, koulutuksen problematisoimaton ”taakka” kuitenkin seurasi häntä vuosia. Hän oli perustanut oman liikkeen ja toiminut menestyksellisesti jo vuosia, kun hän sodan jälkeen, pulan ja säännöstelyn vähän jo helpottaessa alkoi käydä Pariisissa vuodesta 1949 alkaen. Diorin muotinäytöksessä hän huomasi, että muotolaskokset oli sijoitettu ihan mihin tahansa, missä niitä tarvittiin. Vasta silloin hän oivalsi sen, että hänkin on vapaa tekemään ihan miten tahansa. Koulutuksessa opittu oli yksi hyvä perustapa tehdä vaatteita. Sen lisäksi oli lukemattomia muita tapoja. Sitä paitsi, vaatteiden teossa ei ole oikeita ja vääriä tapoja, mutta saattaa olla hyviä tai huonoja tapoja joissakin yhteyksissä.
Monet muutkin suunnittelijat ja taiteilijat ovat mieltyneet Pariisin vapauttavaan ilmapiiriin. Se on oikeastaan ihme, jos ajattelee, miten autoritaarista ranskalainen koulutus on. Mutta sen ihmettely ei ole enää tämän luennon asia. Jälkeenpäin ajatellen se, että muotolaskosten havainnointi toimi siis vapauttavana kokemuksena, saattaa tuntua oudolta. Asiahan on aivan liian itsestään selvä. Voimme kuitenkin miettiä, montako jähmettynyttä oppia meidän itse kukin toimia ohjaa. Millaisia ”Pariisin-matkoja” olemme tehneet tai meidän tulisi tehdä, jotta hyvää tarkoittavat auktoriteetit asettuisivat noviisin opettajan asemaan ja voisimme uskoa, että saamme kehittää taitojamme ja kaikenlaisia ratkaisujamme aivan itsenäiesti.
Neulontaa opettaessani olen kuullut lukemattomia kertoja aloittelevalta neulonnanopiskelijalta tämäntapaisen pyynnön: ”Minä olen oppinut tekemään neulesauman näin, mutta näytä nyt miten se tehdään oikein.” Miten tämä tehdään oikein? Siis missä kohdassa? Sileässä neuleessa pystysuoraanko, vai hihan kiinnitys kädentien kaareen, vai olkasauma?
Sellaisilla henkilöillä, jotka ovat tehneet vähän neulevaatteita mutta ovat saaneet jotain oppia neulonnassa tai neulosten ompelussa, on usein tämän ”oikean” ohjeen kaipuun lisäksi myös sellainen käsitys, että neulesauman täytyy aina joustaa. He päättelevät ”loogisesti”, että koska neule joustaa, niin saumankin täytyy joustaa. Tämähän on osittain oikein päätelty, mutta ei ole mikään universaali sääntö, että hyvä neulesauma on joustava sauma. Olen lukenut tämän oletetun säännön myös joistakin tenttivastauksista. Se kertoo lähinnä aloittelijan päättelystä, ei aidosta kontekstista tulevasta tiedosta tai kokemuksesta.
Kontekstitiedot ja ulkonäkövaatimukset voivat näyttää ristiriitaisilta. Jos päällimmäisenä mielessä on tieto siitä, että neule joustaa, mutta ei kokemusta siitä, millainen jousto minkäkin tyyppisessä neuleessa on ja mitä joustosta tinkiminen milloinkin merkitsee, saattaakin kuulostaa oudolta, että enin osa suositelluista (ei pakollisista!), hyvistä = joko näkymättömistä tai siisteistä saumoista joustaa vain vähän tai ei lainkaan. Kokenut neuloja, joka osaa tehdessään ajatella myös käyttöä, tietää, että joustavuus on tärkeää reunoissa ja reunakaitaleita kiinnittävissä saumoissa mutta ei muita kappaleita yhdistävissä saumoissa.
Mitä sitten vastaan kysyjälle? Opetan tietyn peruspaketin erilaisia saumoja erilaisiin neulepintoihin ja vaatteen eri kohtiin. Sen lisäksi pyrin opettamaan yhden säännön: mitään sääntöä ei kannata noudattaa, jos se tuottaa huonoa jälkeä. Toisin sanoen: Aloittelijan on hyvä oppia joitakin perusteita, mielellään nekin jo jossakin kontekstissa, kehittyä ja oppia toimimaan näennäisesti ilman sääntöjä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että työtä ohjaa metasääntö: Anna tehtävän työn (materiaalien, välineiden, valmistuvan tuotteen käyttötarkoituksen jne.) ja kokemuksen opettaa, miten paras jälki milloinkin syntyy. Tämän kansa on kiteyttänyt muotoon: ”Työ tekijäänsä neuvoo.” Tai: ”Tehdään niin kuin hyvä tulee, eikä niin kuin käsketään.”
Jo aiemmin mainittu Peter Dormer, edesmennyt englantilainen opettaja ja käsityön filosofi, on pohtinut toisesta näkökulmasta mm. tiedon ja taidon hankintaa sekä sääntöjen asemaa siinä – siis samoja asioita, joita sivusin jo edellä. Dormer oli huolestunut taidekäsityöläisten taidoista. Lähihistoriassamme, varsinkin 1970-luvulla mutta sen jälkeenkin, ihmiset, jotka halusivat osoittaa taiteellista ilmaisukykyä kuvittelivat, että käsityötieto (craft knowledge) on jotain sellaista, jota ei tarvitse, jos on ideoita, joita ilmaista työssään. Kärsivällistä harjoittelua vaativa hiottu taito nähtiin rutiinina, joka on ei ole tarpeen taiteelliselle ilmaisulle.
Seuraava luettelo kiteyttää niitä käsityötä koskevia ennakkoluuloja, joita Dormer on kohdannut:
Tähän toiseen luetteloon on taas koottu Dormerin teesejä – väitteitä siitä, miten taidon hankkimiseen tulisi suhtautua ja millaista käsityötieto on. Teeseissä on yhtymäkohtia Dreyfusien malliin. Dormer siis halusi puolustaa teknistä taitavuutta ja reflektiivistä (oman työn perusteita pohtivaa) suhtautumista tietoon. Hän ei missään tapauksessa puolustanut hengetöntä virtuoosimaisuutta kädentaidoissa vaan halusi osoittaa, että ne eivät ole ristiriidassa luovan ilmaisun kanssa. Tämän seikan jäsentämisessä saattaa auttaa vielä yksi taitoihin liittyvä käsitepari: rutiinitaidot ja kriittiset taidot.
Israel Scheffler (1965) on teoksessaan Conditions of Knowledge esittänyt taitojen jaon rutiinitaitoihin (facilities, routinizable skills) ja kriittisiin taitoihin (critical skills).
Käsityön kohdalla rutiinitaidot ovat niitä taitoja, joihin kuuluu tarkka silmän ja käden koordinaatio. Henkilöllä, joka ompelee moitteettomia saumoja, neuloo tasaista pintaa tai leikkaa täsmällisesti, on hyvät rutiinitaidot. Hänen tuotteensa ovat teknisesti moitteettomia, mutta ne eivät silti välttämättä ole kiinnostavia ja ilmaisukykyisiä.
Kriittiset taidot ovat niitä taitoja, joiden avulla tekijä ohjaa ilmaisuaan. Kriittisiä taitoja kehittämällä tekijä luo itselleen persoonallisen tyylin; hän yksilöllistyy tekijänä. Sellaisella tekijällä, joka suunnittelee ja valmistaa työnsä, jolla on kyky nähdä tuleva tuote (dormerilaisessa mielessä käsityötietoa) ja taito valmistaa se hyvin ja jonka tuote ei ole hengetöntä massatavaraa ja toistoa, on kummatkin taidot tasapainossa.
Käsityötieteessä olemme kiinnostuneita laajasti sekä rutiini- että kriittisistä taidoista. Joskus tuntuu siltä, että kokonaisvaltaisen prosessin ja luovuuden korostaminen vie huomion siitä, että pelkillä rutiinitaidoilla tehty käsityökin on käsityötä. Joka tapauksessa on olemassa koko joukko ihmisiä, jotka tekevät käsitöitä esimerkiksi lehtien ohjeiden mukaan. He eivät ehkä ole lainkaan halukkaita kehittämään kriittisiä taitojaan, mutta heidänkin käsillään tekemä työ on käsityötä.
Asioita voidaan määritellä ja arvottaa eri tavoin, mutta se, että jollekin käsityölle annetaan suurempi arvo kuin jollekin toiselle, ei voi ohjata koko käsityön käsitteen ja taidon tutkimuksen rajaamista.
Tässä luettelossa on muutama teos enemmän, kuin mitä olen varsinaisesti käyttänyt lähteenä. Niistä saattaa kuitenkin olla jossain yhteydessä hyötyä.
Altheide, D. & Johnson, 1992. Tacit Knowledge: The Boundaries of Experience. Teoksessa Denzin, N. (toim.) Studies in Symbolic Interaction Vol. 13. Greenwich: JAI Press, 51–57.
Belenky, M. F., Clinchy, B., Coldberger, N. & Tarule, J. 1997 (1986). Women’s Ways of Knowing. The Development of Self, Voice, and Mind. New York: Basic Books.
Dormer, P. 1994. The Art of the Maker. London: Thames and Hudson. (Must! ainakin käsityötieteilijälle)
Dreyfus, H. & Dreyfus, S. 1986. Mind over Machine: The power of human intuition and expertice in the era of the computer. Oxford: Basil Blackwell.
Eisner, E. 1991. The Enlightened Eye. New York: macmillan.
Eisner, E. 1997. A Qualitative Approach to Research on Artistic Phenomena. Teoksessa Seitamaa-Hakkarainen, P. & Uotila, M. (toim.) Product, fenomen, upplevelse. Techne series B: # 3. Helsinki: NordFo, 11–23.
Göranzon, B. & Josefson, I. (toim.) 1988. Knowledge, Skill and Artificial Intelligence. London: Springer-Verlag. (Useita hyödyllisiä artikkeleita!)
Haapala, A. & Pulliainen, U. 1998. Taide ja kauneus. Helsinki: Kirjapaja.
Heikkinen, A. & Salmi, U. 1993. Puheenvuoroja käsityön ja ammattikasvatuksen filosofiasta. Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Julkaisusarja A 3/93
Janik, A. 1988. Tacit Knowledge, Working Life and Scientific Method. Teoksessa Göranzon, B. & Josefson, I. (toim.) 1988. Knowledge, Skill and Artificial Intelligence. London: Springer-Verlag.
Koivunen, H. 1997. Hiljainen tieto. Helsinki: Otava.
Koskennurmi-Sivonen, R. 1997. To Speak of the Unspoken: Tacit Knowledge and Participation in Its Interpretation. Teoksessa Seitamaa-Hakkarainen, P. – Uotila, M. (toim.) Produkt, femomen, upplevelse. Techne Series B no. 3 1997. Helsinki: NordFo, 212–232.
Koskennurmi-Sivonen, R. 1998. Creating a Unique Dress. Helsinki: Akatiimi.
Mukerji, C. 1994. Toward a Sociology of Material Culture: Science Studies, Cultural Studies and the Meaning of Things. Teoksessa Crane, D. (toim.) The Sociology of Culture. Emerging Theoretical Perspectives. Oxford: Blackwell, 143–162.
Niiniluoto, I. 1988. Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Niiniluoto, I. 1992. Taitotieto. Teoksessa Halonen, I., Airaksinen, T. & Niiniluoto, I. (toim.) Taito. Helsinki: Suomen Filosofinen Yhdistys, 51–58.
Polanyi, M. 1966. The Tacit Dimension. London: Routledge & Kegan. (Hiljaisen tiedon perusteos)
Pörn, I. 1992. Om praktisk kunskap. Teoksessa Halonen, I., Airaksinen, T. & Niiniluoto, I. (toim.) Taito. Helsinki: Suomen Filosofinen Yhdistys, 45–50.
Rolf, B. 1995. Profession, tradition och tyst kunskap. Nora: Nya Doxa. (Tutkimus Polanyin filosofiasta, erittäin suositeltava.)
Ryle, G. 1968 (1949). Concept of Mind. Harmondsworth, Middlesex: Penguin Books.
Scheffler, I. 1965. Conditions of Knowledge. An Introduction to Epistemology and Education. Chicago: Scott, Foresman and Company.
Seitamaa-Hakkarainen, P. 1997. Composition and construction in experts’ and novices’ weaving design. Vaasa: NordFo.
Seitamaa-Hakkarainen, P. 2000. The weaving-design process as a dual-space search. Research Reports of the Department of Home Economics and Craft Science 6. University of Helsinki. (Erityisesti pätevyydestä ja eksperttiydestä.)
Tide-Frater, S. 1996. La formation à la création en Europe. Teoksessa Remaury, B. (toim.) Repères, Mode & Textile 96. Paris: Institut Français de la Mode, 120–133.
Varto, J. 2001. Kauneuden taito. Tampere: Tampere University Press.