Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle
Heti alkuun monien kaipaama tieto. Suppea ja helppokäyttöinen mutta kuitenkin riittävän kattava opas lähdeviitteiden merkitsemiseen on joita Seppo Tellan (1994) Luettavuuden ja luotettavuuden lähteillä – Opas lähteiden merkintään. Se on loppuunmyyty mutta saatavissa pdf-muodossa Tellan kotisivuilta vuoden 1994 kohdalta.
(Tämän otsikon alla Ilse Eriksson-Stjernbergin tekstiä luvalla lainaten.)
Muodollisesti kirjoitelmassa on johdanto, ilmiön tarkastelu, loppupohdinta ja lähdeluettelo. Johdannossa kerrot, mitä aiot selvittää. Tehtävän jäsentämisen avuksi voit miettiä mitä, miten, miksi ja milloin kysymyksiä. Näiden kysymysten avulla saat luotua käsiteltävästä asiasta monipuolisen kuvan.
Ilmiön tarkastelussa esittelet, mitä käsitteitä, teorioita ja tutkimuksia käsittelemääsi aiheeseen liittyy. Pyri tarkastelemaan käsitteiden välisiä suhteita ja mahdollisia vaikutusyhteyksiä. Mikäli ilmiötä voidaan lähestyä erilaisten teorioiden valossa, pohdi näiden lähestymistapojen eroja ja yhtymäkohtia. Liitä omia tietojasi ja kokemuksiasi osoittamaan asioiden ymmärtämistä ja sovellettavuutta. Tämä osa kirjoitelmaa voi jakautua erilaisiin alalukuihin. Loppuyhteenvedossa esität tarkastelusi pääkohdat ja sen, mitä sait ilmiöstä selville.
Kirjoitelmaan liittyy myös lähteiden käyttö. Nojautuessasi johonkin lähteeseen merkitse näkyviin kirjoittaja, teoksen vuosiluku ja sivu. Lähdeluettelossa kerrotaan tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä tiedot lähteistä eli kirjoittajan sukunimi, etunimien etukirjaimet, vuosiluku, teoksen nimi, painopaikka ja kustantaja.
Kirjoitelma kirjoitetaan asiakielellä välttäen kapulakieltä ja turhaa terminologista kikkailua. Kirjasinkokona käytetään kokoa 12 ja rivivälinä väliä 1,5. Sivujen marginaalit ovat 2,5 cm.
Lähteiden käytössä on kaksi keskeistä perussääntöä: 1) kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Tulee siis aina viitata siihen tekstiin, josta ajatus on lähtöisin. Viittaus tapahtuu esimerkiksi seuraavasti:
On kuitenkin muistettava Jussilan (1999, 37) ajatusta käyttäen, että tuskin haluaisimme mennä ”sellaisen kirurgin luokse, joka korostaisi sitä, kuinka ihmisten fyysistä rakennetta ja elintoimintoja koskeva tieto on subjektiivista”. Tässä esimerkissä on suora lainaus, joka osoitetaan lainausmerkeillä.
Toinen tyypillinen tapa lainata tekstiä on esimerkiksi seuraava:
Nykyinen käsitys tiedosta korostaa sitä, että ”jokainen rakentaa itse tietonsa” tilannekohtaisesti oman näkökulmansa pohjalta. Lisäksi puhutaan siitä, että ”tieto on luonteeltaan subjektiivista”. (Jussila 1999, 36) Tällöin viitataan tekijään lainauksen lopussa. Tässä esimerkissä nähdään, että Jussilalta on lainattu ajatuksia kahdessa lauseessa, koska ennen sulkeita on piste. Mikäli taas lainataan vain yksi lause ei ennen sulkeita ole pistettä. Mikäli lainaus ei ole suora ei tarvita lainausmerkkejä.
Toinen perussääntö on 2) älä pane tutkijan suuhun sellaista, mitä hän ei ole sanonut. Toisin sanoen pidä erillään tutkijan ajatus ja oma sovelluksesi, niin että lukija aina tietää kummasta on kyse.
Tarkempia tietoja lähteiden käyttämisen periaatteista saa teoksesta:
Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 1997. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Kirjayhtymä , s. 327-366.
Artikkelin loppuun liitetään lähdeluettelo mainitun teoksen ohjeiden mukaisesti.
(Tästä eteenpäin RKS:n tekstiä.)
Aloitetaan muutamalla määritelmällä hakuteoksista:
essee lyhyehkö, tav. yleistajuinen tutkielma. (Suomen kielen perussanakirja 1996).
essee kirjoitelma, tutkielma. Kirjallisuudenlajeista puhuttaessa ”essee” tarkoittaa yleensä eräät tyylivaatimukset täyttävää kaunokirjallista tutkielmaa, tavallisesti yleistajuista. Yleisemmin sanaa saatetaan käyttää muunkin tyyppisistä kirjoitelmista; voidaan esim. puhua esseevastauksista vastakohtana ns. rasti ruutuun -vastauksille. (Korpela. 2001, Pienehkö sivistyssanakirja.)
Essee tulee ranskan kielen sanasta ”essai”, joka tarkoittaa yritystä, kokeilua ja ainakin verbinä ”essayer” myös sovittamista. Voidaan siis ajatella, että esseen kirjoittaja tekee ajatuskokeilun tai että hän sovittaa käsitteitä tarkasteltaviin ilmiöihin.
Useimpia tieteellisiä kirjoituksia yhdistää tietyt piirteet, joita pidetään tieteellisyyden kriteereinä. Kirjoituksissa esitetään aikaisempien kirjoittajien (puhujien/luennoitsijoiden) tutkimustuloksia tai ajatuksia tutkimisesta sekä kirjoittajan omia ajatuksia. Kirjoittajan omat ajatukset tarkoittavat tässä esimerkiksi opiskellun syntetisointia ja heränneitä uusia näkökulmia opiskeltuun aiheeseen – miten aihe puhuttelee juuri kirjoittajaa. Opintojen alussakaan ei kannata tyytyä vain opiskelemaan sitä, mitä muut ovat kirjoittaneet tai luennoineet. Jos odottaa hetkeä, jolloin on kelvollinen ajattelemaan itsenäisesti, voi joutua odottamaan pitkään. Ajattelu kannattaa aloittaa heti!
Essee yliopistollisena opintosuorituksena on tieteellisen kirjoittamisen erikoistapaus. Se on pienimuotoinen kirjoitelma määrätystä aiheesta. Usein siihen on annettu suhteellisen väljä aihe, jota kirjoittaja itse tarkentaa valitsemansa näkökulman mukaan. Esseellä voi olla myös suorituksen vastaanottajan kanssa sovittu tarkka aihe. Esseen pituus riippuu opintojakson laajuudesta. Esimerkiksi 2 ov:n esseesuoritus kirjallisuuden pohjalta on noin 8 sivua pitkiä 1,5 rivivälillä. Esseet kirjoitetaan aina koneella, eikä määrä korvaa laatua.
Opintosuorituksena esseen kirjoittamisen tavoitteena on harjaannuttaa opiskelija kirjalliseen ja tieteelliseen ilmaisuus, lähteiden käyttöön sekä omaan pohdintaan ulkoluvun sijaan. Kun pitää kirjoitelmansa tallessa tiedostomuodossa, osia omasta tekstistä voi hyödyntää muissa myöhemmissä teksteissä. Samaa tekstiä ei voi tarjota suoritukseksi kahteen eri kurssiin, mutta kun hyvä aihe on kerran löytynyt, ei ole ainoastaan sallittua vaan myös suositeltavaa, että sitä laajentaa ja syventää myöhemmin. Joistakin esseistä saa parhaimmillaan isoja palasia proseminaarityöhön tai pro gradun -tutkimukseen.
Esseessä saa muttei ole pakko käyttää myös muuta kuin siihen ensisijaisesti kuuluvaa kirjallisuutta. Muulla kirjallisuudella ei ole tarkoitus paisuttaa esseetä, johtaa sitä sivuraiteille, eikä uuvuttaa kirjoittajaa. Joskus useiden lähteiden käyttö on kuitenkin mielekästä, varsinkin jos kirjoittaja tietää jatkavansa aiheesta myöhemmin tai jos valittu näkökulma sitä puoltaa.
Esseepaperiin merkitään, mitä kurssia sillä suoritetaan, annettu aihe, oma tarkennettu otsikko, kirjoittajan nimi ja myös opiskelijanumero tai henkilötunnus. Suorittajia on usein sekalainen kokoelma eri kursseilta, ja hetua tai opiskelijanumeroa tarvitaan rekisteröinnissä. Suorituksen vastaanottajalta menee kohtuuton aika niiden etsimiseen eri luetteloista, jos numeroa ei ole paperissa. Oletus on, että suoritettavan kurssin laajuus on se, mikä opinto-oppaassa on mainittu. Kuitenkin jotkut opiskelijat (esimerkiksi tutkinnon täydentäjät) voivat suorittaa samannimisen kurssin laajempana tai suppeampana sopimuksen mukaan. Esseepaperiin on silloin myös aina merkittävä, mitä suorittaa ja paljonko sekä kenen kanssa asiasta on sopinut.
Palauta essee sovittuna määräpäivänä. Suorituksen vastaanottaja on varannut silloin aikaa sen lukemiseen. Pääsääntö: Kun luentokurssi suoritetaan esseenä, sitä koskevat samat opiskelijan oikeusturvanäkökohdat kuin tenttiäkin. Suoritukselle on varattava toinen mahdollinen, uusintakuulusteluun verrattava jättöpäivä. Vastaanottajan ei kuitenkaan tarvitse lukea milloin tahansa pitkin lukuvuotta tippuvia esseitä, jos asiasta ei ole erikseen sovittu.
Toisten kirjoittajien tekstejä lainataan yleisimmin käyttäen parafraaseja; ts. ajatus esitetään omin sanoin – ei suorana sitaattina – mutta siten, että sanoma ei vääristy. Suoria lainauksia kannattaa käyttää säästeliäästi. Sellainen on paikallaan, jos lähdetekstin kirjoittaja on sanonut jotain niin osuvalla tavalla, että on takoituksenmukaista välittää ilmaisu aivan sellaisenaan. Suora sitaatti sijoitetaan lainausmerkkeihin oman tekstin sekaan. (Ks. tämän sivus alussa olevaa Eriksson-Stjernbergin tekstiä.) Jos lainaus on pitkähkö (paria lausetta pitempi tai asettuu useille riveille), siitä tehdään sisennetty kappale (blockquote), johon ei tarviata enää lainausmerkkejä tai muuta korostusta.
Lähde merkitään esiin kirjoittajan sukunimeä käyttäen. Lisäksi merkitään sen julkaisun ilmestymisvuosi (löytyy tavallisesti copyrightin, ©-merkin läheltä), jota käytetään lähteenä. Esimerkiksi käännökset ovat aina alkuperäistä myöhempiä. Jos luetaan käännöstä, viitataan käännökseen ja merkitään sen vuosi.
Huom. Myös toimitettuja teoksia, kuten aikakausjulkaisuja ja muita artikkelikokoelmia, käytettäessä viitataan kirjoittajaan, ei toimittajaan tai julkaisun nimeen. Vastaavasti artikkeli merkitään lähdeluetteloon kirjoittajan nimen mukaan aakkostaen. Ks. esimerkit (Raunio sekä Lamb & Kallal) tämän tekstin lopussa olevassa lähdeluettelossa.
Alkuperäisen ajatuksen esittäjään viittaaminen on kaiken tieteellisen kirjoittamisen perusta. Jos lähdettä ei ilmoiteta, lukija voi ajatella, että kirjoittaja on ominut ajatuksen nimiinsä noin vain. Tieteen etiikka edellyttää, että kunnia annetaan sille, jolle kunnia kuuluu. On kuitenkin huomattava, että eri tieteenaloilla tutkimustulokset muuttuvat eri tavoin alan yhteiseksi omaisuudeksi. Esim. kemiassa ei joka kaavan perässä ole esillä, kuka sen on keksinyt. Silti kirjoittajiin viittaaminen asiallisesti on vallalla kaikilla tieteenaloilla ja kautta maailman.
Vuosiluvun merkitseminen nimen jälkeen on merkki siitä, että kirjoittaja on itse lukenut tekstiä, johon viittaa. Jos näin ei ole, kysymyksessä on toisen käden lähteiden käyttö –vaarallinen ja varottava käytäntö tieteessä. Joskus on kuitenkin kohtuutonta vaatia, että alkuperäinen teos hankitaan käsiin esimerkiksi yhden hyvin suppean viittauksen takia, jos teosta ei siteerata laajasti. Silloinkin on hyvä kirjoittamisen tyylillä ilmaista, miten lainausketju kulkee.
Esimerkki:
…Kaiser (1990) on lainannut Goffmanin käsitteen ’backstage of everyday life’ pukeutumisen tutkimukseen…
Tällöin tekstistä käy ilmi, että kirjoittaja on lukenut Kaiserin artikkelia vuodelta 1990. Kirjoittaja on myös älynnyt, että ’backstage of everyday life’ ei ole Kaiserin oma käsite vaan että hän on jo lainannut sen amerikkalaiselta sosiologilta Goffmanilta. Jos tällaisia viittauksia on runsaasti, ne auttamattomasti alentavat kirjoituksen tieteellistä arvoa. Lukijalle tulee mieleen laiska kirjoittaja, joka ei vaivaudu alkuperäisille lähteille. (Luentojen pohjalta kirjoittaminen on eri asia.)
Tieteenalasta, tutkimustraditiosta, kirjoittajan persoonallisesta tyylistä ja kirjoitustehtävästä riippuu, miten lähteet ja omat ajatukset (tai tutkimustulokset) punoutuvat yhteen. Koskaan lähteiden käyttö ei kuitenkaan saisi näkyä pelkkänä sitaattivyörynä, joka ei nivoudu yhteen ja jonka suhde omaan tehtävänasetteluun ei kirkastu lukijalle.
Yleensä teokseen viitataan vain kirjoittajan nimellä. Joskus kirjoittajan lisäksi mainitaan myös teoksen nimi. Näin tehdään vain poikkeustapauksessa, esimerkiksi jos nimessä on jotain erityisen puhuttelevaa tai jos lainataan useita saman tekijän teoksia ja halutaan korostaa, että lainattu kohta on juuri tässä kirjassa. Jälkimmäisessä tapauksessakin vuosiluku yleensä erottelee riittävästi. Lisäksi teoksen nimen voi mainita silloin, jos se on kokonaisuudessaan kirjoituksen aiheena tai tärkeänä päälähteenä, johon viitataan usein. Viittauksessa on vain teoksen nimi, kun tekijää ei ole merkitty lainkaan tai kun tekijänä on useiden henkilöiden muodostama toimituskunta – esimerkiksi tämän ohjeiston alussa Suomen kielen perussanakirja.
WWW-lähteisiin viitataan samalla tavalla kuin muihinkin lähteisiin silloin, kun se on mahdollista – siis tekijän nimellä vuosiluvun kera. Joissakin teksteissä näkee URLin viitteessä, mutta se on pitkä, kömpelö ja lisäksi turha, kun tekstissä on kirjoittajan nimi. Lähdeluetteloon tulee tekijän (tekijöiden) nimi, vuosiluku, kirjoituksen nimi ja URL. Kaikissa teksteissä ei ole näkyvissä julkaisuvuotta vaan viimeinen päivitys. Silloin merkitään päivämäärä kokonaisuudessaan. Jos sitäkään ei näy, merkitään se päivämäärä, jolloin itse on käynyt sivuilla. Silloin, kun tämä logiikka ei pelaa, ainoa vaihtoehto on panna URL viitteeseen. Asiasta on monenlaisia ohjeita siksi, että kaikki WWW-ympäristössä olevat tekstit ja kuvat eivät ole keskenään samassa suhteessa tieteellisen julkaisemisen käytäntöihin. Kun tutkintaongelmia tulee, tärkeintä on olla johdonmukainen kautta koko oman tekstin ja pitää huolta siitä, että lähde on joka tapauksessa jäljitettävissä.
Kun luentokurssia suoritetaan esseenä, se, mitä edellä on sanottu alkuperäisiin tutkijoihin viittaamisesta, pätee edelleen mutta soveltaen. Vuosilukuja ei voi merkitä sulkuihin nimen perään, koska se tarkoittaisi, että kirjoittaja on todella itse lukenut alkuperäistä julkaisua. Kun essee kirjoitetaan luentokurssin pitäjälle, riittää, että ihmisten nimet ja käsitteet liittyvät asiallisesti toisiinsa. Luennoitsija itse tietää, keitä on siteerannut, ja essee ei tavallisesti kulje opettajan pöytälaatikkoa pitemmälle. Silloinkin kun esseitä pannaan näkyviin verkkoon, esimerkiksi WebCT-opiskeluympäristöön, vain kurssilaiset ja kurssin opettaja(t) pääsevät lukemaan niitä.
Esimerkki:
… Edellä analysoimassani suunnittelu- ja valmistusprosessissa päädyin lopulta onnistuneeseen ratkaisuun. Kun vaikealta tuntuneen alun jälkeen vihdoinkin tunsin onnistumisen riemua, tunne oli todella ’flow’, kuten Csíkszentmihályi on tätä tilaa nimittänyt…
Jos kurssilla on useita luennoitsijoita, on selvintä merkitä sulkuihin kenen luennoilla asiaa on käsitelty. Oman tiedeyhteisön luennoitsijoista ja varsinkin pitkistä nimistä voi käyttää lyhenteitä.
Esimerkki:
…Yksilöllisyyden ja yhteisöön liittymisen samanaikainen pyrkimys oli esillä jo Simmelin varhaisissa kirjoituksissa muodista (RKS)…
Jos on olemassa sekaannuksen vaara, esimerkiksi jos suorituksen vastaanottaja ei tunne hyvin luennoitsijoita sekä aina, kun viitataan oman tiedeyhteisön ulkopuolisiin luentoihin tai esitelmiin, nimet on kirjoitettava selvästi esiin. Tällaiset luentolähteet myös kirjataan lähdeluetteloon puhujan nimellä Painamattomat lähteet -otsikon alle. Kun luentokurssi ja essee liittyvät kiinteästi yhteen luentoviittauksista ei tarvitse laatia lähdeluetteloa. Esseessä käytetty kirjallisuus esitetään aina lähdeluettelossa.
Lue annettu otsikko huolellisesti. Jos sellainen mahdollisuus on annettu, laadi oma otsikko sen mukaan, mitä todella kirjoitat. Otsikon ja sisällön yhteensopivuus on ensimmäinen arvioitava asia.
Suunnittele ensin jäsennys ja kirjoita sitten johdonmukaisesti jäsennystä noudattaen. Tekstinkäsittelyohjelmat antavat paljon mahdollisuuksia muunkinlaiseen joustavaan etenemiseen, esim. ns. prosessikirjoittamiseen. Suorituksen vastaanottajalle jätettävän viimeisen version on kuitenkin oltava selvästi jäsentynyt.
Väliotsikot helpottavat jäsennystä ja luettavuutta. Esseessä ne eivät kuitenkaan ole samalla tavalla numeroituja ja monitasoisia kuin laajemmissa opinnäytteissä. Riittää, että on väliotsikko.
Parhaimmillaan tieteellinen essee on oikeakielistä, sujuvaa, suorasanaista kerrontaa, jossa lähteiden käyttö ja oma ajattelu yhdistyvät sanallisessa muodossa. Valokuvat, piirrokset, taulukot ja kaaviot eivät tavallisesti kuulu esseen sisältöön. Niitä voi kuitenkin käyttää, jos ne edistävät asian esittämistä.
Tieteellinen kirjoittaminen saa olla persoonallista, ja siksi liian yksityiskohtaiset ohjeet vaikeuttavat enemmän kuin helpottavat kirjoittamista. Teennäistä omaperäisyyttä ja kikkailua kannattaa kuitenkin välttää. Tieteellisen kirjoittamisen ensisijainen tarkoitus on aina kuitenkin välittää tieteellinen viesti. (Ks. myös Koski 1998.)
Vaikeaselkoisuus ei ole todistus tieteellisyydestä! Se viestii lähinnä, että kirjoittaja itse ei ole selvillä kirjoittamastaan aiheesta tai ainakaan luota sanomansa tieteelliseen uskottavuuteen. Lukijaa ei kannata yrittää hämätä.
Käytä mieluiten selviä suomenkielisiä sanoja. Ihan tavallisilta suomen sanoilta kuulostavilla ilmaisuilla voi olla suuri tieteellinen ilmaisuvoima sellaisessa yhteydessä, jossa niitä käytetään jonkin ilmiön käsitteellistämiseen.
Joskus saattaa olla kohtuutonta parannella kieltä omassa kirjoituksessa, jos lähteessä – tekstissä tai luennolla – on käytetty vierasperäisiä sanoja. Huonoa kieltä ei silti tarvitse kopioida. Parafraasi – siis omin sanoin ilmaisu – antaa mahdollisuuden kirjoittaa omaan tyyliin soveltavasti ja jopa paremmin kuin alkuteksti.
Älä yritä sanoa kaikkea yhdessä kirjoituksessa. Kaikilla kirjoituksilla on näkökulma aiheeseen ja sen mukaan rajaus.
Vedä kokoavat johtopäätökset. Älä jätä sitä lukijan tehtäväksi.
Kieli ei ole tieteellisen esseen pääasia, mutta se on tärkeä ja keskeinen perusasia, johon on kiinnitettävä huomiota. Älä saa rimakauhua mutta kiinnitä huomiota kieleen. Mitä pikemmin opettelet kirjoittamaan kunnolla, sitä paremmin selviät tulevista yhä suuremmista kirjoitelmista, joista jotkin joutuvat aikanaan myös äidinkielen tarkastukseen.
Lue valmis teksti huolellisesti. Tarkasta kieliasu. Mieti vielä kerran, jäävätkö käsitteet ilmaan vai käykö tekstistä ilmi, mihin ilmiöihin ne liittyvät. Tarkasta yhdyssanat ja sijamuodot. Tarkasta subjektien ja predikaattien yhteensopivuus. Varmistu vielä pronominien oikeista viittaussuhteista. Näihin asioihin liittyvät virheet ovat valitettavan yleisiä tekstinkäsittelyn aikakaudella, kun kirjoittaja muuttaa yhtä kohtaa mutta ei sitä seuraavaa lausetta.
Word-tekstinkäsittelyohjelma (ainakin se – ehkä muutkin) on pilannut suomalaisten kielitajua. Wordin suomenkielen oikeinkirjoituksen tarkastus antaa vääriä viestejä. Ohjelmasta on hyötyä siinä, että se huomaa, milloin kirjaimet ovat vaihtaneet paikkaa. Se ei kuitenkaan tiedä, mitkä suomen sanat, esimerkiksi nimet, on kirjoitettava yhdysviivan kera. Siitä, että kirjoittaja ei osaa yhdyssanojen kirjoitussääntöjä, ei voi Wordiä eikä koneita ylipäänsä syyttää.
Näissä asioissa suositeltavampaa kuin oikolukuun turvautuminen on hankkia jonkinlainen kielitaju ja kieliopin perustuntemus. Suppea, helppokäyttöinen ja kohtuuhintainen opas on esimerkiksi:
Mervi Murron oikeakielisyysopas Apulainen. Pirkko Leino on kirjoittanut useita hyviä teoksia, joissa on vielä perusteellisempia esimerkkejä kuin Murrolla.
Tässäkin tekstissä, jota parhaillaan luet, on virheitä. Niitä jää kaikkiin teksteihin. On kuitenkin eri asia, jos jossain kohdassa on virhe kuin jos huolimattomuus paistaa koko tekstistä. Hyvätkään oppaat eivät auta kaikissa asioissa. Nykyään käytetään paljon akronyynejä (esim. URL, HTML, Kela) ja yhteisöjen nimien lyhenteitä. Kukapa osaisi taivuttaa ne kaikki oikein suomen sijamuodoissa? Ei hätää, sillä Kielitoimiston neuvonta auttaa ilmaiseksi arkisin klo 9–14 numerossa (09) 701 4991 kaikissa kielenhuoltoa koskevissa kysymyksissä.
Tämä viimeinen asia menee jo yli ensimmäisen esseen vaatimusten, mutta siitä on hyötyä opinnäytteiden tekijöille. Wordin automatiikka ei tue suomenkielen mukaista yhdys- ja ajatusviivan käyttöä.
Nämä seikat menevät yleisesti sotkuun Wordillä kirjoitettaessa, jollei kirjoittaja itse osaa panna asetuksia kuntoon. Ohjeita oikeille jäljille saat menemällä tästä Wordin viheliäisyyksiin.
(Huom teosten – ei artikkeleisen – nimet saa muttei tarvitse kursivoida.)
Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 1997. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.
Kaiser, S. B. 1990. The Semiotics of Clothing: Linking Structural Analysis with Social Process. Teoksessa Sebeok. T. and Umiker-Sebeok, J. (toim.) The Semiotic Web 1989. New York, NY: Mouton de Gruyter, 605–624.
Korpela, J. Aineistoa suomen kielestä. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/suomi/indeksi.html
Korpela, J. 2000. Onko viivoissa ajatusta ja pituutta? Yhdysmerkin, ajatusviivan ja miinusmerkin käytöstä suomen kielessä. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/suomi/viivat.html
Korpela, J. 2001. Pienehkö sivistyssanakirja. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/siv/
Korpela, J. Pilkkusääntöjä. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/pilkut.html
Koski, J. T. 1998. Infoähky. Jyväskylä: Gummerus.
Lamb, J. M. & Kallal, M. J. 1992. A Conceptual Framework for Apparel Design. Clothing and Textiles Research Journal 10 (2), 42–47.
Murto, Mervi. 1992/1996. Apulainen oikeakielisyysopas. [Helsinki]: Laatusana.
Raunio, A-M. 2000. Rajoja, reunoja, vaatteita ja tiloja. Teoksessa Raunio, A-M. & Koskennurmi-Sivonen, R. (toim.) Vaatekirja. Kotitalous- ja käsityötieteiden laitoksen julkaisuja 8. Helsingin yliopisto, 51–76.
Suomen kielen perussanakirja. 1996. Helsinki: Edita.
Tella, S. 1994. Luettavuuden ja luotettavuuden lähteillä: Opas lähteiden merkitsemiseen. Studia Paedagogica 5. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos. http://www.helsinki.fi/~tella/cv.html
Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle