(Tästä puuttuu johdanto-osa.)
Siltä varalta, että aikaisemmissa luennoissa ei vielä ole tullut esille käsitettä malli, niin aluksi muutama sana siitä. Sanahan voi merkitä vaikka mitä, esim. ohje, jota seurataan; puvun muoto; mannekiini; jne. Tieteellinen malli on systemaattisesti yhteen liittyvä käsitteellinen jäsennys jostakin asiasta. Malli on ehdotus teoriaksi. Se joko toimii tai ei toimi, kun se pannaan koetukseen. Kun malli saa tutkimuksissa tukea, eli osoitetaan, että se todella toimii (= valaisee todellisuutta), niin se saa teorian statuksen. On siis tieteellisesti arvokkaampaa kehittää teoria kuin malli, mutta teoriat tavallisesti syntyvät malleja koettelemalla. Joskus mallien ja teorioiden välillä ei tehdä tarkkaa eroa, vaan malleihin viitataan, kuin ne olisivat teorioita.
Kutakin näistä seuraavista malleista voi soveltaa sekä suunnitteilla olevan tuotteen (siis mielikuvan) että jo olemassa olevan tuotteen analysoimiseen.
Huom. Jos käytät seuraavia malleja omissa töissäsi ja tarvitset näitä kuvia tekstiin, älä imuroi niitä tästä luennosta. Lue lisää siitä, kuinka saat paremman version.
Yhdysvaltalaiset Jane Lamb ja Jo Kallal (1992) ovat analysoineet vaatteita erityisesti käyttäjän (target consumer) ja erityistarpeiden näkökulmasta. Vaikka malli on kehitetty alunperin erityisvaatetuksen suunnittelua silmällä pitäen, se sopii muunkin vaatetuksen analysointiin. Sektorissa on erityisesti vaatteeseen viittaavia sanoja kuten ’pukeminen’ ja ’riisuminen’. Jos ne korvataan toisilla sanoilla, mallia voisi varmaankin soveltaa myös muihin tuotteisiin.
Se, että malli on peräisin erityisvaatetuksen piiristä, kertoo jotain myös ”tavallisen” ihmisen huomioon ottamisesta suunnittelun tutkimuksessa. Käyttäjän täytyy olla esimerkiksi vammainen tai urheilija, jotta suunnittelua todella analysoitaisiin perinpohjaisesti. Vasta kun jokin erityinen syy on pannut alulle pohdiskelun, huomataan, että samat asiat: toimivuus, ilmaisevuus ja esteettisyys koskevat kaikkien ihmisten vaatteita, ja ne ansaitsevat mahdollisimman hyvän suunnittelutuloksen kenen tahansa vaatteissa.
Kuvio 4. TIE-malli (FEA-malli) Lamb & Kallal 1992. Suomennos Koskennurmi-Sivonen.
Vaatteiden kuluttaminen tapahtuu kulttuurisessa kontekstissa. Kulttuuri on suodatin kuluttajan ja kulutustavaroiden välillä; ts. kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä pidetään hyväksyttävänä tai suotavana.
TOIMIVUUS (FUNCTIONAL)
– Vaatteen istuvuus, liikkuvuus, mukavuus, suoja, puettavuus ja riisuttavuus.
– Tämän lohkon tärkeys korostuu erikoisolosuhteissa: urheiluvaatteet,
työvaatteet jne.
ILMAISEVUUS (EXPRESSIVE)
– Arvot, roolit, status, itsetunto.
– Ilmaisulliset ominaisuudet ovat yhteydessä vaatteen vuorovaikutuksellisiin
ja symbolisiin näkökohtiin.
– Toisten ihmisten kanssa kommunikoinnin lisäksi merkitys käyttäjälle
itselle.
ESTEETTISYYS (AESTHETIC)
– Sommitteluelementit ja suunnitteluperiaatteet.
– Ihmisen ja vaatteen keskinäiset suhteet.
Alkuperäinen FEA-malli on saatavilla kahdessa eri julkaisussa, joissa tekijät ovat eri järjestyksessä. Ks. lähdeluettelo.
Kallalin ja Lambin analyysi on tuotekeskeinen, mutta siihen liittyy myös prosessin kuvaus. Siitä käy ilmi, että kyseessä on sarjatuotantoon tarkoitettu prosessi. Vasta kun prototyyppi on hiottu valmiiksi, alkaa varsinainen tuotanto. Käsityötuotteet ovat useimmiten uniikkeja; ne tuotetaan vain kerran, eikä toisintoja tehdä. Tämä ei estä TIE-mallin soveltamista tuotteen analyysiin, sillä prototyypin kehittely tapahtuu usein samaan tapaan kuin käsityötuotteen valmistus.
Tapasin Jo Kallalin New Yorkissa elokuussa 2002 ja kysyin tietenkin mallin kehittäjän nykyisistä ajatuksista. Hän kertoi, että Jane Lamb on nyttemmin eläkeläinen eikä enää työskentele tämän mallin kimpussa. Jo Kallal itse jatkaa mallin kehittelyä toisen yhteistyökumppanin kanssa. (Nimi ei jäänyt muistiin.) Tälle mallille on kuulemma käynyt niin kuin monille muillekin keksinnöille tässä maailamassa: Se näyttää olevan suositumpi ulkomailla kuin synnyinseudullaan.
Edellä kuvatuissa tuotteen analyyseissä ei ole ollut lähtökohtana sekä käyttäjän että tekijän näkemykset tuotteista. Funktiokokonaisuuden sovelluksessa tuotteen funktiot nähdään suhteutettuna asiakkaaseen (= tulevaan käyttäjään). Kallalin ja Lambin mallissa on siinä mielessä kyse vastaavasta asetelmasta, että tuotemalli on osa suunnitteluprosessin mallia. Siinä tuotetta katsotaan siis tekijän näkökulmasta, mutta käyttäjä on otettu keskeisesti huomioon; hän on kirjaimellisesti tuotteen sisällä.
Seuraavaksi esitän tuotteen analyysimallin, jossa olen halunnut erityisesti tuoda esiin sekä käyttäjän että tekijän. Tekijä on tässä ymmärrettävä laajasti, sillä tekeminen kattaa suunnittelun ja valmistuksen erilaisissa muodoissaan. Lisäksi tuotetta on tarkoitus tarkastella niin yleisellä tasolla, että se kattaa erilaiset käsityötuotteet.
Havainnollistan analyysia kolmella kuviolla, joista ensimmäinen sisältyy Työrukkaseen (Luutonen ym. 1999), joka on pieni raporttikirjanen tutkimuksesta Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutuksessa. Seuraavia kuvia, jotka ovat olennaisia analyysin kokonaisidean kannalta, ja analyysin kuvausta tässä laajuudessa en ole vielä julkaissut muualla kuin juuri tässä luennossa.
Kuvio 5. havainnollistaa tilannetta, jossa tekijä on eri henkilö kuin käyttäjä, mutta jossa tekijällä ja käyttäjällä on yhteys keskenään kuten esimerkiksi tilaustyössä.
Kuviossa tuotetta ilmentää sisempi neliö ja ulompi ympyrä. Äkkiseltään saattaa näyttää siltä, että neliö sisältää tuotteen materiaaliset ominaisuudet ja ulompi ympyrä abstraktit ominaisuudet. Osittain tämä pitääkin paikkansa, mutta samalla haluan nimenomaan problematisoida tällaista kahtiajakoa. Paremminkin voidaan sanoa, että neliössä on tuotteen alkuperäinen ydin. Siinä on jotain, mikä säilyy ja voidaan havaita suhteellisen pysyvästi, vaikka tuote joutuisi kauas synnyinsijoiltaan tai säilyisi sukupolvelta toiselle.
(Jos halutaan teoretisoida (tai saivarrella), voidaan aina sanoa, että muoto voi muuttua jopa tunnistamattomaksi vaikkapa huonon hoidon vuoksi. Materiaali voi muuttua, esim. silkki hapristuu ikääntyessään. Emme tunne vieraiden kulttuurien kaikkien esineiden käyttöä jne. ja esineet voidaan siirtää käytöstä toiseen. Esimerkiksi Kaarina Kaikkosen ympäristötaiteessa miesten takit ovat muuttuneet taiteen raaka-aineeksi. Silti yhteydestään irrotettuna takki voidaan edelleen tunnistaa takiksi; sen alkuperäinen käyttö on säilynyt ja meille selvä, vaikka sen kulttuurinen merkitys on muuttunut.)
Tästä jokseenkin pysyvästä tuotteen ytimestä voimme päästä ainakin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen suhteellisen helposti. Ottakaamme esimerkiksi neulottu tilkkupeitto, ns. Äiti Teresan peitto. Neulottu tuote on neulottu tuote, vaikka kaikki havainnoijat eivät sitä heti neuleeksi tunnistaisikaan. Tuote voidaan kuvata kiistatta suorakaiteen muotoiseksi ja neliöistä ommellen kootuksi. Materiaali pysyy villana tekijälle ja käyttäjälle. Tässä tapauksessa käyttökin on universaalisti tunnettu.
Ydintä ympäröi enemmän tai vähemmän sumea kehä, jolle asettuvat tuotteen erilaiset lisäaspektit. ’Lisä’ ei tässä tarkoita ylimääräistä tai päälle liimattua, vaan sellaista joka liittyy ytimeen mutta on samalla häilyväistä. ’Aspektin’ voisi korvata myös sanoilla ’näkökohta’, tai ’(asian)puoli’ (vrt. Suomen kielen perussanakirja 1996) Sumean kehän aspekteja ei varmasti ole kuviossa otettu huomioon tyhjentävästi. Toisaalta kaikkien tuotteiden jokaisessa analyysissä ei ole syytäkään ottaa huomioon kaikkia mahdollisia näkökohtia. Jokaisella tutkimuksella on rajauksensa. Ja jos tuotteen valmistukseen liittyvät pohdinnat ymmärretään ainakin jonkinlaiseksi tuoteanalyysiksi, niin rajansa on niilläkin. Tämän tuoteanalyysin keskeinen idea onkin, että eri henkilöille tuotteen eri puolet voivat olla keskeisiä. Tässä analysoidaan juuri sitä, miten näkemykset ja kokemukset kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan.
Tuotteen kulttuuriset merkitykset ovat häilyväistä laatua. Yhden ajankohdan tuotesemanttinen lukutaito ei välttämättä päde toisena aikana tai toisessa paikassa. Vaikka yhden kulttuurin arvot, esimerkiksi suomalaisten keskuudessa, olisivat suhteellisen vakaat, se miten arvot ilmenevät käytännön tasolla arvostuksina, on vaihtelevaa. Peritty ristipistoliina, jos on säästynyt joutumasta kirpputorille, voi joutua komeron ylähyllylle ja takaisin pöydälle. Tässä aseman vaihtelussa tulee esiin myös tuotteen ajallisuus, sen liittyminen tai sopimattomuus aikaan. Tämä näkökohta koskee kaikkein selvimmin niitä tuotteita, vaatteita ja asusteita, jotka mielletään muodista riippuvaisiksi. Tilkkupeiton sosiaalinen merkitys talkoissa puurtavalle hyvinvoivalle suomalaiselle on varmasti erilainen kuin sen vastaanottavalle pakolaiselle. Tämä koskee myös taloudellista näkökohtaa. Ympäristöaspekteista on tultu viime vuosikymmenien aikana erityisen tietoisiksi. Kuluttaja saattaa jopa tuotteen ollessa vielä käytössä tulla aivan toisenlaiseen käsitykseen sen ympäristövaikutuksista kuin sitä hankittaessa. Esimerkiksi hyvässä uskossa hankitusta jalopuuhuonekalusta saattaa tulla moraalinen painolasti, kun tieto puulajin hitaasta uusiutumisesta muuttaa käsityksiä tuotteesta.
Edellä käsiteltyjen lisäksi on koko joukko tuotteisiin liitettäviä käsitteitä, joiden sijoittaminen tähän analyysiin – ja siten myös kuvioon – on vaikeaa. Tällaisia käsitteitä ovat ainakin käytettävyys ja laatu.
Käytettävyydestä on tullut viime vuosina keskeinen käsite, samalla kun on alettu puhua käyttäjälähtöisestä suunnittelusta. Käytettävyys epäilemättä kuuluu tuotteen ytimeen, sen käyttöön. Muodolla ja rakenteella – sopivalla muodonannolla – ja materiaalilla voidaan vaikuttaa tuotteen fyysiseen käytettävyyteen. Mutta käytettävyyttä tuskin voi palauttaa täysin materiaaliseksi ominaisuudeksi; materia ei ratkaise sosio-kulttuurista käytettävyyttä ja käytön ajallisuutta.
Laatu on moninainen, jopa ongelmallinen käsite. Sanana ’laatu’ sisältää positiivisen konnotaation (mielikuvan, sivumerkityksen). Mutta kun laatu pitäisi määritellä, yhden määritelmän sijaan avautuukin kokonaisia laatuteorioita. Miksi? Siksi että laatu-käsite voidaan nähdä eri tavoin kiinnittyneenä tuotteen ytimeen – tai jopa melkein siitä irrallaan.
Esteettisyys on esimerkki tuotteen ominaisuudesta, joka riippuu ratkaisevasti tuotteen materiaalisesta muodosta, rakenteesta ja valmistusmenetelmästä mutta jota kokemuksena ei voida tyhjentävästi palauttaa materiaan. Esteettisyyden kokemus riippuu myös kulttuurisesta tavasta nähdä nämä materiaaliset ominaisuudet.
Tutkimusta varten tuotteiden ominaisuuksia kuitenkin usein rajataan ja niiden tarkasteluun sovelletaan erilaisia tutkimusmenetelmiä. Tuotteiden materiaaliset ominaisuudet ovat helpommin tutkittavissa mittaavin menetelmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niitäkään olisi ollenkaan helppo mitata. Valmiin tuotteen materiaaliset ominaisuudet ovat nekin aina sidoksissa johonkin muuhun ominaisuuteen, ja mitattavan ominaisuuden vakioiminen – pelkistäminen luotettavaa tulosta varten irralleen väliintulevista muuttujista – on todella haastava tehtävä. Ei-materiaalisia ominaisuuksia tutkitaan useimmiten tulkinnallisin menetelmin, mutta jako ei missään tapauksessa on näin yksinkertainen. Esimerkiksi tuotteen ”kovaa ydintä” voidaan tutkia myös ihmisen kokemuksen välityksellä. Ja tässä tullaankin analyysin tärkeään osaan – ihmisiin.
Tekijä(t) on tässä yhteydessä ymmärrettävä laajasti. Tarkoitan tekijöillä kaikkia niitä henkilöitä, jotka osallistuvat tuotteen suunnitteluun ja valmistukseen. Käsityöläisammatissa suunnittelija ja tekijä on tavallisesti yksi henkilö, mutta saman tuotteen tekijöinä voi olla useitakin henkilöitä. Ainakin vaatteiden valmistuksessa suunnittelu, leikkaaminen ja ompelu ovat usein eri ihmisten vastuulla.
Käyttäjä on myös ymmärrettävä laajasti. Tarkoitan käyttäjällä aivan samaa kuin arkikielessäkin. Haluan kuitenkin tuoda esiin saman, mitä Patrick Jordan teoksessaan Designing Pleasurable Products (2000), että käyttäjät eivät ole vain käyttäjiä. Heitä voisi kutsua myös vaikkapa tuotteen nauttijoiksi. Jordan tarkastelee kriittisesti viime aikojen trendikästä käytettävyys-käsitettä. Hänen mielestään käytettävyyden pitäisi olla itsestään selvää, ja sen lisäksi tuotteen tulisi tuottaa käyttäjälle mielihyvää (pleasure).
Kuvio 6. Tuotteen toimivuus, käytettävyys ja nautittavuus.
Joka tapauksessa tämän analyysimallin on tarkoitus kohdistaa huomio suunnittelija-tekijän ja käyttäjä-nauttijan näkemysten ja kokemusten vertailuun. Ensimmäisessä versiossa (kuviot 5 ja 6) kyseessä on eri henkilöt, joilla on kuitenkin välitön vuorovaikutussuhde keskenään. Kysymyksessä voisi siis olla tilaustyö tai muutoin suoraan tekijältä hankkiminen. Se voisi kuvata myös tilannetta, jossa tuttu henkilö tekee tuotteen toiselle – lahjaksi tai välttämättömyydestä – vaikkapa perheessä.
Kuvio 7. Tuotteen analyysi 2: Tekijä ja käyttäjä on sama henkilö.
Toisaalta käyttäjä ja tekijä voi kuitenkin olla sama henkilö, kuten usein on asian laita harrastuskäsityössä (kuvio 7). Tekijän tarvitsee neuvotella useimmista asioista vain itsensä kanssa. Silti esim. taloudelliset resurssit saattavat olla jonkun toisen hallinnassa.
Kolmannessa tapauksessa (kuvio 8) tekijä ja käyttäjä ovat vailla välitöntä yhteyttä. Tällainen tilanne on esimerkiksi valmiita tuotteita markkinoitaessa, kun valmistaja käyttää jälleenmyyjää.
Käsityöstä innostuneet ihmiset – tekijät itse ja joskus käsityöläisen taitoa ihailevat muut – puhuvat käsityötuotteista, kuin ne olisivat jotain aivan erityistä vain siksi, että ne on käsin tehty. Usein ovatkin, ainakin jollekulle henkilölle. Tunnesuhteessa tuotteeseen saattaa todella tuntua siltä, että siihen on siirtynyt jotain erityistä sen tekijästä tai että se on jotenkin aidompi kuin kylmä ja etäinen teollisuustuote. Kuitenkin tuotteen arviointiin voidaan käyttää samoja kriteereitä kuin minkä tahansa tuotteen arviointiin. Arvostavassa innostuksessakin on hyvä muistaa, että ylivoimaisesti suurin osa maailman huipputuotteista ei ole käsityötä. Hyviä ja huonoja tuotteita voi tehdä kaikilla mahdollisilla menetelmillä.
Käsityötuotteilla on nykymaailmassa ongelmallinen asema. Edellä mainitun erityisyyttä korostavan arvostuksen lisäksi käsitöihin suhtaudutaan epäluuloisesti. Tietty epäluulo johtuu siitä epävarmuudesta, mikä on syntynyt, kun ihmiset ovat enimmäkseen etääntyneet käsillä tekemisestä. Käsitöihin liittyy harvoin tunnistettavaa tuotemerkkiä. Esimerkiksi käsityöläisen asiakkaan pitäisi voida itse luottaa arvostelukykyynsä ja vielä siihen, että tuotteen näkevät toiset ihmiset ymmärtävät sen toivotulla tavalla. Kanadalainen Gloria Hickey (1997) on tutkinut käsityötuotteiden asemaa kulutusyhteiskunnassa ja todennut mm. sen ongelman, etteivät ihmiset aina luota käsityön sosiaaliseen statukseen.
Monet ihmiset eivät myöskään osaa arvioida hinnan ja työn suhdetta, koska ovat vieraantuneet tästä tuottamisen tavasta. Uniikkius tietenkin nostaa tuotteen hintaa, ja uniikkiudesta ollaan usein valmiita maksamaankin enemmän kuin useina kappaleina tuotetuista käsitöistä.
Kuvio 9. Erilaisia käsitöitä jäsennettynä brittiläisten käsityötekstien mukaan (Ihatsu 1998)
Vaikka Ihatsun käsityötä koskevien tekstien tutkimusaineisto on brittiläinen, kuviossa 9 oleva jäsennyt soveltuu myös suomalaiseen pohdintaan. Perinteinen käsityö nähdään usein ”tavallisena”. Vaikka esimerkiksi perinteinen kirjonta olisi poikkeuksellisen kaunista, sitä saatetaan pitää tavallisena siinä mielessä, että se ei ole uutta ja yllätyksellistä. Toisaalta käsityö voi olla tavallista siinä mielessä, että se on arkista, jokapäiväisen elämän käyttötarpeesta lähtevää ja vailla erityistä muodonantopanosta.
Sellainen käsityö, johon sisältyy selvä luova panos ja erityinen huomio muodonantoon saattaa lähestyä taidetta tai teollista muotoilua. Taidekäsityö (art craft) on todennäköisemmin uniikkituotantoa, kun taas käsityömuotoilu (craft design) viittaa ainakin jonkinasteiseen sarjatuotantoon. Tämä jäsennys on peräisin lähinnä ammattimaisen käsityön maailmasta, mutta käsityön harrastaja voisi yhtä hyvin löytää paikkansa kuvion osoittamasta tilasta. Todennäköisemmin hän asettuisi lähemmäs oikeanpuoleista reunaa, koska harrastajan käsityöt ovat useammin uniikkituotteita sarjatuotanto. Miettikääpä omien käsitöidenne suhdetta tähän kuvioon!
Palatkaamme vielä siihen, miksi ostavan yleisön suhde ammattimaiseen käsityöhön on ongelmallinen. Teollisesti valmistetut ja tehokkaasti markkinoidu tuotteet täyttävät jokapäiväisen elämämme. Miten tulemme ostaneeksi niitä tuotteita, joita ostamme? Vaikka monikansallisten ja fuusioituneiden omistussuhteiden viidakossa olemme usein hukassa sen suhteen, kuka todella on tuotteen valmistaja, niin ainakin tunnistamme tuotemerkin. Tuotteet assosioituvat logoihin ja brandeihin. Kokonaisia tuoteperheitä myydään toinen toistensa siivellä. Monessako käsityössä olet nähnyt tuotemerkin? Niitäkin toki on. Mutta moniko käsityötuote on tunnettu merkkituote? Ihmiset, jotka eivät osaa arvioida tuotetta itseään, luottavat helpommin tuotemerkkiin, kuin omaan havaintoonsa tuotteesta. Ja jos he vielä itse luottavatkin omaan arvostelukykyynsä, luottavatko he sosiaalisen ympäristönsä arvostukseen? Havainnollistava rönsy.
Tästä aukeaa kokonainen merkitysten maailma ja arvostusten problematiikka, josta otan esiin vain pari pientä avausta. Runsas sata vuotta sitten (1899) norjalais-yhdysvaltalainen tutkija Thorsten Veblen esitti klassikkoteoksessaan The Theory of the Leisure Class (1961) käsitteet ’rahakauneus’ tai ’rahakas kauneus’ (pecuniary beauty) ja ’esteettinen kauneus’ (aesthetic beauty). Veblenin aikaan käsin tehdyt tuotteet olivat vielä tunnistettavia ja niillä oli korkea status. Veblen viittaakin rahakauneudella sellaisiin tuotteisiin, joista näkyy, että ne on valmistettu kalliilla ja hitailla menetelmillä. Tästähän ei seuraa, etteivät ne voisi olla myös esteettisesti kauniita, mutta sosiaalinen arvostus ei välttämättä perustu jälkimmäisen arvostukseen.
Noin 80 vuotta Veblenin jälkeen ranskalainen maun sosiologi Bourdieu (1979) erotti kaksi eri tyyppistä statusta, jota tuotteet voivat omistajalleen antaa: materiaalinen status ja kulttuurinen status. Materiaalinen status saavutetaan esineillä, jotka viestivät, että omistajalla on varakkuutta hankkia ao. tuote. Kulttuurinen status taas saavutetaan esineillä, jotka viestivät, että omistajalla on kulttuurista tietoa ja makua. Nämä eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia kategorioita. Ihan oikeasti hyvää makua, kulttuurista valveutuneisuutta ja materiaalista vaurautta voi tietenkin ilmaista samalla tuotteella. Arvokkaan käsityötuotteen kohdalla saattaa olla juuri näin.
Jordan (2000) taas antaa hyvän esimerkin statussymbolista, jossa ulottuvuudet erkanevat:
1980-luvun Britanniassa äkkirikkaat jupit hankkivat mielellään autokseen Porschen. Se tiedettiin kalliiksi autoksi, ja siksi se kertoi selvästi vauraudesta. Mutta kun Porschejen omistajat olivat usein vulgaareja käytökseltään, kulttuuriselta statukseltaan Porschesta tuli alhainen – moukkamaisuuden symboli.
Aikojen kuluessa käsitöidenkin suhdanteet ovat muuttuneet. Merkittömien käsitöiden esteettinen arvostus – olettaen siis, että arvostettavaa on – vaatii henkilökohtaista makua, kun taas tunnettujen merkkituotteiden arvostus voi perustua tuotteeseen itseensä tai merkin antamaan varmuuteen. Käsityöläiset ovat viime aikoina tiedostaneet tuotteen tuntemiseen liittyvät haasteen, ja teollisuudessa on ennestään tuttu käsite brandi on alettu liittää myös käsityötuotteisiin.
Käsityötä ammattina käsittelee Marketta Luutosen luento, joten en siirry tässä pidemmälle markkinoinnin problematiikkaan. Sen sijaan harrastuskäsityön ja muun epäkaupallisen käsityön parissa ahkeroiville ihmisille toivotan hyvää itsetuntoa, hyvää makua, ihailtavaa käden jälkeä työssä, esteettisiä elämyksiä ja työniloa silloinkin, kun edelliset eivät ole aivan huipussaan. Myös tekemisen nautinto on käsityötuote.
Anttila, P. 1983. Prosessi vai produkti? : tutkimus käsityön asenteista ja arvopäämääristä. Helsinki: Kouluhallitus.
Anttila, P. 1993. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Helsinki: WSOY.
Anttila, P. 1996. Tutkimisen taito ja tiedon hankinta. Helsinki: Akatiimi. (Huom. myös uudempia painoksia.)
Anttila, P. 2001. Tools and Visions for Inquiring Design. Taitemia 19. Kuopio Academy of Design.
Bourdieu, P. 1984. Distinction – A Social Critique of Judgement of Taste. Cambridge: Harvard University Press.
Burke, P. 1991. Overture: the New History, its Past and its Future. Teoksessa Burke, P. (Toim.) New Perspectives on Historical Writing. Cambridge: polity Press, 1–23.
Dormer, P. 1990. Meaning in Modern Design. London: Thames and Hudson.
Hickey, G. 1997. Craft within a consuming society. Teoksessa Dormer, P. (toim.) The Culture of Craft. . Status and Future. Manchester: Manchester University Press.
Ihatsu, A-M. 1998. Craft, Art-craft or Craft-design. In pursuit of the British equivalent for the Finnish concept ’käsityö’. Research Report # 69. Faculty of Eduvation, University of Joensuu.
Jordan, P. 2000. Designing Pleasurable Products. An introcuction to the new human factors. London: Taylor & Francis.
Kallal, M. J. & Lamb, J. M. 1993. Linking Industry Practice with Apparel Design Education. Teoksessa Lectures and Writings from the International Conference of Fashion Design. Helsinki, Finland, 25–27 May 1993, 253–258.
Karlsson, A-M. 1996. User Raquirements Elicitation. A Framework for the Study of the Relation Between User and Artefact. Department of Consumer Technology, Chalmers University of Technology.
Kettunen, I. 2001. Muodon palapeli. Helsinki: WSOY.
Koskennurmi-Sivonen, R. 1998. Creating a Unique Dress. Helsinki: Akatiimi.
Kälviäinen, M. 2001. Käytettävyys muotoilijan tukena. Kuopio: Kuopion muotoiluakatemia. (CD-ROM)
Lamb, J. M. & Kallal, M. J. 1992. A Conceptual Framework for Apparel Design. Clothing and Textiles Research Journal 10(2), 42–47.
Luutonen, M., Koskennurmi-Sivonen, R., Koski, J. T., Raunio, A-M., Salo-Mattila, K., Seitamaa-Hakkarainen, P. & Syrjäläinen, E. 1999. Työrukkanen. Tutkimus Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutuksessa. Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutus.
Markowitz, S. 1994. The Distinction between Art and Craft. The Journal of Aesthetic Education. 28(1), 55–70.
Papanek, V. 1970. Turhaa vai tarpeellista (Design for the Real World). Helsinki: Kirjayhtymä.
Papanek, V. 1995. The Green Imperative. Ecology and Ethics in Design and Architecture. London: Thames and Hudson.
Ruohomäki, H. (Toim.) 2000. Käsin tehty brandi. Käsi- ja taideteollisuusyrittäjän käsikirja. Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto.
Veblen, T. 1961(1899) The Theory of the Leisure Class. New York: Random House.
Vihma, S. 1995. Products as Representation. A semiotic and aesthetic study of design products. University of Art and Design. Helsinki.
Vihma, S. (Toim.) 2000. Muodon merkitys. Työpaperi. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja F 8. Helsinki.
Väkevä, S. 1994. Fetisseistä, rekvisiitasta ja vähän proteeseistakin. Kohti tavaroiden hankinnan ja käytön teoriaa. Teoksessa Ainamo, A. & Tahkokallio, P. (Toim.) Muotoilun tutkimus: keskustelun avauksia.Taideteollisen korkeakoulun Julkaisusarja B: 38. Helsinki. 43–57.
Kälviäinen, M. 1996. Esteettisiä käyttötuotteita ja henkisiä materiaaliteoksia. Hyvän tuotteen ammatillinen määrittely taidekäsityössä 1980-luvun Suomessa. Taitemia 4. Kuopio: Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.
Käsityö viestinä. 1997. Suomen käsityömuseon julkaisuja 13. Jyväskylä: Suomen käsityömuseo.
Käsityöläisen kirja. 1999. Kemi: Meri-Lappi Instituutti.
Niiranen, P. (Toim.) 1996. Tuote kulttuurissa. Esseitä yksilön, yhteisön ja tuotteiden vuorovaikutuksesta. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu. Koulutuskeskus.
Raunio, A-M. & Seitamaa-Hakkarainen, P. (Toim.) 1999. Liitteitä-Attachments. Taitemia-sarja. Kuopio: Kuopion Käsi- ja taideteollisuusakatemia.