Arvioita ja ajatuksia näyttelystä 2023
Teksti Ritva Koskennurmi-Sivonen
Kuvat Hannu Sivonen
Mitä 2020-luvulla pitäisi esittää voidakseen shokeerata? Näyttelyn pääotsikko ei ole ollenkaan yllättävä vaan pikemminkin arvattava, vaikka näyttely Pariisin Musée des Arts Décoratifissa (6.7.2022–22.1.2023) ei shokeeraava olekaan. Sana ”shocking” liittyy Elsa Schiaparelliin (1890–1973) monella tavoin. Muotiuransa alusta, 1920-luvulta, lähtien hän halusi luoda jotain aikansa yleisestä kauneuskäsityksestä poikkeavaa ja onnistui silloin varmaan myös shokeeraamaan. Schiaparellin suosima väri tunnetaan nimellä shokkipinkki. Yhden parfyymin nimi on Shocking. Ja lopulta hänen elämäkertansa otsikkokin on Shocking Life (ransk. Shocking. Souvenirs d’Elsa Schiaparelli).
Kun shokkipinkin seinän ovesta astuu sisään, pääsee ensimmäiseksi huoneeseen, jonka seinät ja lattia on peitetty piirrosalbumeista kopioiduilla kuvilla.
Vitriineissä auki olevista parista albumista saa käsityksen, miten alkuperäiset kuvat on tallennettu. Jo yhdestä aukeamasta näkyy myös yhteistyö muiden taiteilijoiden kanssa, joka oli keskeistä Schiaparellin luomusten synnyssä ja jota myös näyttely havainnollistaa. Avoinna olevalla aukeamalla on piirros Salvador Dalín ideoimasta Hummeripuvusta vuodelta 1937. Varsinainen puku on esillä tuonnempana näyttelyssä.
Runsaassa kuvastossa näkyy tietenkin hyvin tunnettuja ja tunnistettavia pukuja ja asusteita, kuten erikoisia hattuja.
Kiinnostavaa ja maininnan arvoista on se tosiseikka, että Schiaparellin muotihuone tuotti myös ”normaaleja” ja hyvin käyttökelpoisia asuja. Niitä on säilytetty vähemmän kuin erikoisuuksia, ja niinpä ne myös päätyvät harvoin näyttelyihin, joissa kuuluisat ja ”shokeeraavat” luomukset ovat näyttävästi esillä. Näissä kuvissa ei ole piirtäjän signeerausta. Muotitalo palkkasi kokoelman valmistumisen aikaan taitavia piirtäjiä ikuistamaan uudet luomukset muotitalon arkistoon. Piirroksia ei pidetty taiteellisina teoksina vaan dokumentteina, joissa asun yksityiskohdat näkyivät selvästi edestä ja takaa. Tekijänoikeus siis siirtyi välittömästi muotitalolle, ja piirtäjä jäi jälkimaailmalle tuntemattomaksi. Kuvat ovat aivan omanlaisensa ryhmä kaikkien muotipiirrosten joukossa. Ne eivät ole luonnoksia pukuja varten, jollaisia jotkut suunnittelijat tekevät, eivätkä ne ole julkaistaviksi tarkoitettuja muotipiirroksia. Schiaparelli itse tunnettiin vuolaana ideoijana, joka ei luonnostellut piirtämällä vaan puhumalla. Esimerkiksi yhteistyökumppani kuvataiteilija Salvador Dalí kyllä piirsi ideoitaan mutta aivan eri tyylillä kuin muotipiirtäjät. Muotilehdissä julkaistavia piirroksia taas tekivät sellaiset kuuluisuudet kuin René Gruau ja Christian Bérard, ja heidän työnsä olivat tavallisesti signeerattuja.
Samassa tilassa saa myös ensi kosketuksen kolmiulotteisiin tuotteisiin. Käsineissä yhdistyy koru ja asuste, mikä on tyypillistä läpi koko tuotannon ja vielä Schiaparellin muotitalon nykytuotannossakin.
Seuraavaksi vastassa on tutun näköisiä pukuja, jotka eivät muistuta lainkaan Schiaparellin luomuksia mutta kuuluvat silti kronologiseen juoneen. Puvut ovat Paul Poiret’n, joka toimi nuoren muotialalle tähyävän Elsan mentorina. Poiret’n pukujen läsnäolo näyttää äkkiseltään yllättävältä, sillä Schiaparellin lukuisista yhteyksistä taiteilijoihin tämä mentorisuhde ei ole tunnetuimpia. Mainiota kuitenkin, että asiaan kiinnitetään tällä tavalla huomiota. Vaikka näiden kahden muodinluojan tyyli on erilainen, suhteessa muotiin ja naisen pukemiseen on jotain samansuuntaista. Kumpikin halusi tehdä eroa perinteiseen ja vakiintuneeseen haute coutureen ja korostaa mieluummin moderniutta, vapautta ja fantasiaa – Poiret etenkin 1910-luvulla ja Schiapparelli 1927 alkaen.
Vuonna 1927 Elsa Schiaparelli esitti ensimmäisen kokoelmansa joka koostui neulepuseroista. Kyseessä ei ollut vielä haute couture -yritys vaan asunnon yhteydessä oleva boutique Rue de l’Universitéllä, Seinen vasemmalla rannalla. Elsa tiesi yhtä vähän neulomisesta kuin pukuompelustakin. Tässä nimenomaisessa asiassa omasta ideasta ja teknisestä tietämättömyydestä oli mitä ilmeisimmin hyötyä omituiselta tuntuvan ratkaisun toteuttamisessa. Elsa selitti ideansa Venäjän vallankumouksen jälkeen Pariisiin asettuneille armenialaisille naisille, jotka toteuttivat neulomisen käsin kotonaan. Heistä jälkipolville lienee säilynyt vain nimi Madame Azarian. Neuleisiin piti tulla esittäviä kuvia silmää pettävällä eli trompe l’oeil -periaatteella. Se, että neuleessa on kuvio, joka näyttää siltä, että mustan neuleen päällä on valkoinen kaulus ja rusetti, ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Moni neuloja varmaan toteuttaisi idean intarsiatekniikalla, jossa kussakin värialueessa on vain sen värin lankaa. Schiaparelli sen sijaan vaati, että koko kappale piti toteuttaa kuten kirjoneuleessa, eli mustan värin takana kulki koko ajan valkoinen lanka ja päinvastoin. Näin pinnasta tuli vähän utuisen näköinen, koska selvästi eri värinen lanka pilkisti silmukoiden välistä, ja lopputulos erosi kaikista muista neuleista.Ranskalainen muotilehti Vogue piti näitä neuleita mestariteoksina, ja niistä tuli heti suosittuja Yhdysvaltoja myöten.
Toisin kuin muut naissunnittelijat, joista myös sanotaan, että he ovat itse luomansa tyylin parhaita edustajia, Elsa Schiaparelli myös poseerasi valokuvissa mannekiinin tapaan nimenomaan pukua esittämässä, kuten Man Rayn kuvaamana laskostetussa iltapuvussa vuonna 1931. Näyttelyssä on useita Man Rayn ottamia valokuvia, sillä hän oli yksi lukuisista taiteilijaystävistä ja innostunut Elsan omintakeisesta tyylistä.
Muotihuoneen vauhdikkaan alun jälkeen Schiaparellin loisteliain kausi sijoittui 1930-luvulle. Vuonna 1935 hän avasi muotihuoneensa Pariisin paraatipaikalle osoitteeseen 21 Place Vendôme, jossa liike sijaitsee nykyäänkin. Tuolloin hän teki yhteistyötä useiden taiteilijoiden kanssa, mm. kahden tunnetun surrealistiystävänsä Salvador Dalín ja Jean Cocteaun kanssa yhtä aikaakin.
Ensimmäinen Dalín ideoima esine Schiaparellille ei ollut puku vaan puhelimen numerolevyn muotoinen puuterirasia vuodelta 1935. Sitä seurasi kengän muotoinen hattu ja monia muita ”tunnistettavia esineitä”.
Dalí toteutti omassa maalaustaiteessaan fantasiaansa ihmisen sisään kurkistamisesta ikään kuin laatikoita avaamalla. Hän keksi myös, että ideaa voi hyvin soveltaa pukuihin ja antoi kirjallisen kuvauksen siitä ystävälleen. Vuonna 1936 fantasia siirtyi useisiin Schiaparellin kokoelman takkeihin ja jakkupukuihin, joissa oli pyöreällä ”vetimellä” varustetut taskunkannet, jotka näyttivät vetolaatikoilta. Harmillista kyllä, juuri näitä pukuja ei ole näyttelyssä ollenkaan. Ne tunnetaankin lähinnä François Kollarin ja Cecil Beatonin valokuvista.
Sen sijaan nähtävissä on nykyisen suunnittelijan Daniel Roseberryn tulkinta laatikkotaskuista kulmikasolkaisessa pitkässä samettitakissa.
Hummeriaiheinen painokuvio iltapuvussa on yksi tunnetuimpia Dalín ideoista, jotka Schiaparelli toteutti. Hummerikuvio ei sinällään ole shokeeraava, mutta se on kyllä puistattava, jos tietää, että se perustuu Dalín fantasiaan jättikokoisesta hummerista naisen vartalolla. Puku tuli aikanaan tunnetuksi, kun Cecil Beaton kuvasi sen – ja useita muita Schiaparellin pukuja – Wallis Simpsonin, tulevan Windsorin herttuattaren, yllä Vogue-lehden kesäkuun numeroon 1937. Näyttelyssä esillä oleva puku on Elsa Schiaparellin itsensä käyttämä versio puvusta, jonka hän on lahjoittanut Philadelphian taidemuseoon. Puku on yksin omassa vitriinissään, ja oivaltavasti taustalle on asetettu suuri kuva Schiaparellista ja Dalísta, joka katsoo suoraan yleisöön, kuin odottaisi sen reaktiota.
Vähemmän huomiotaherättävästi on esillä ”riekaleiksi revitty” iltapuku seuraavan vuoden 1938 Sirkus-kokoelmasta. Siihen Dalí on ideoinut trompe l'oeil -aiheen, jossa painokuvion on tarkoitus antaa illuusio palkeenkielille revitystä pinnasta ja jossa näkyy ”eläimen turkkia” ja ”lihaa” sen alta. Aikanaan tätä surrealistista aihetta pidettiin hyvin julkeana, mutta nyt se vaikuttaa vaatimattomalta ja vähän nukkavierulta monien näyttävien ja loisteliaiden luomusten rinnalla.
Toinen läheinen surrealisti oli ranskalaisen kulttuurin kaikkialla läsnä ollut monitoimitaiteilia Jean Cocteau. Yleensä hänen kuvansa voi nähdä melkein minkä tahansa tapahtuman yleisön joukossa. Niinpä onkin hieman yllättävää nähdä hänestä rauhallinen Dora Maarin vuonna 1928 ottama muotokuva, jossa Cocteau istuu yksin.
Vieressä on Jean Cocteaun omalla pelkistetyllä tyylillään piirtämä muotokuva Elsa Schiaparellista vuodelta 1937, jolloin tämä oli uransa huipulla.
Samalta vuodelta syksyn haute couture -kokoelmasta ovat kaksi yhteistyön kuuluisinta luomusta. Toisessa voi nähdä toisiaan lähestyvät pusuttelevat kasvot tai kasvojen ääriviivoista muodostuvan maljakon, jonka kangasapplikaationa valmistetut ruusut täyttävät. Aihe toteutettiin vähän eri muodossa siniselle ja mustalle pohjalle, sekä iltapuvun jakun että iltatakin selkään, jollainen on esillä näyttelyssä.
Nämä kankaasta taitellut ruusut ovat innoittaneet muotitalon nykyisen suunnittelijan Daniel Roseberryn loihtimaan jykevähihaisen boleron vuoden 2021 syys-talvikokoelmaan. Se kuuluu yhteen mustan, selästä korsettinauhoin kiinnitettävän minimekon kanssa.
Iltajakun karkea pellavakangas on yllättävä valinta upean kirjonnan pohjaksi, mutta ehkä tällainen epäsovinnainen ratkaisu nimenomaan shokeerasi 1930-luvulla. Jakun miehustassa oleva naishahmo on toteutettu vähäeleisesti viivoin, kuten Cocteaun piirtämä muotokuva Elsasta. Päähuomio onkin pitkin oikeaa hihaa valuvissa runsaissa hiuksissa, joiden hohde perustuu sisältä kullattuihin lasiputkihelmiin. Lesagen toteuttama kirjonta on siinä mielessä harvinaisuus, että jakkuun on ommeltu kultalangoin sanat Jean Cocteau, vaikka kirjonnan suunnittelijan nimeä ei yleensä mainittu, ja 1930-luvulla liikkeen nimikin oli vain puvun sisäpuolella.
Jälleen kerran käsityöstä kiinnostunut näyttelyvieras ilahtuu ikihyväksi siitä, että esillä on rinnakkain valmis puku ja Lesagen kirjojan tekemä näyte kirjonnasta.
Ei jää mitenkään epäselväksi, mikä kirjonta on ollut Daniel Roseberryn lähtökohtana, kun hän on suunnitellut Schiaparellin kevät-kesäkokoelman 2021 mustaan viittaan kullatuista lasiputkihelmistä muodostuvan ”hiuskosken” (cheveux en cascade).
Sini-musta jakku Schiaparellin talvikokoelmasta 1937–1938 kietoo taiteilijoita yhteen monin tavoin. Kerubin muotoiset rintaneulat suunnitteli Jean Schlumberger. Pukua käytti ainakin surrealisti ja performanssitaiteilija Nusch Éluard, ja juuri hänen muotokuvaansa Pablo Picasso ikuisti jakun koruineen.
Kaikki nämä osiot ovat hyvin yhdessä esillä, mistä kiitos ja kunnia näyttelyn järjestäjille, jotka ovat koonneet ne eri paikoista. Vaikka muotokuvan kasvot ovat osiin jaetut ja osat Picasson tyyliin eri suuntiin väännetyt, niin jakku on suurpiirteisyydessäänkin erittäin realistinen. Ehkä onkin niin, että kun pukusuunnittelu saa inspiraatiota maalaustaiteen kubismista ja kubisti sitten maalaa puvun, lopputulosta ei enää tarvitse aivan muuksi muuntaa.
Schiaparellin kiinnostus hyönteisiin ja muihin ötököihin sekä nappeihin tai napituksen tapaan käytettyihin koristeisiin yhdistyvät näyttävästi vuoden 1937 kesäkokoelman jakussa. Siinä näkyy myös Schiaparellin viehätys funktionaalisen elementin koristeelliseen käyttöön: kankaalla vahvistettuja napinläpiä ei ole tarkoituskaan käyttää napitukseen, vaan ne muodostavat vastaparin perhosille, joista vain alin ja pienin on napinläven kohdalla ja muut kasvavat ja lentävät kohti vasenta olkaa. Perhosten materiaali on muovia edeltänyt selluloidi, Rhodoïd. Kauppanimi on yhdistelmä keksijän Rhône-Poulencin nimestä ja sanasta celluloid. Tällaisen haute couturelle ei-tyypillisen materiaalin käyttö oli mieluista Schiaparellille.
Perhoset ovat näkyvässä roolissa edelleen vuonna 1953, jolloin Schiaparellin parfyymien mainoskuvista vastannut taiteilija Marcel Vertès maalasi kollaasimaisen taulun ystävälleen Elsalle. Kuvassa tiivistyy Schiaparellin surrealistinen visuaalinen maailma, jonka keskelle Vertès on kuvannut Place Vendômen pylvään muunnelman, jonka huipulla Elsa Schiaparelli on Napoleonin paikalla.
Perhosia oli myös painokuvioina kesän 1937 iltapuvuissa. Ne puolestaan ovat olleet idealähteenä Azzedine Alaïan trikoohameelle ja puserolle syystalvella 1991.
Kuin lohdutukseksi siitä, ettei näyttelyssä ole alkuperäistä pukua vetolaatikkotaskuineen, näyttelyssä on harvemmin nähty ja koristeellisempi iltatakki koristetaskuineen (talvi 1937–1938). Kaikki kuusi taskua esittävät posliinimaljaa.
Oletettuna lähtökohtana on ollut 1700-luvun puolivälin Sèvren posliinivaasi vaaleanpunaisine nauhakoristeineen. Lesagen kirjonnassa koko malja on saanut vaaleanpunaisen värin ja kukat voimakkaasti kolmiulotteisen muodon. Hartsista valmistetut napit näyttävät siltä, kuin ympyrä käpertyisi kahdelta reunalta. Kaikessa kesyydessäänkin ne edustavat hyvin Schiaparellin mieltymystä erikoisiin ja aina erilaisiin nappeihin – toiminnallisiin ja koristeellisiin.
Loistavan vuoden 1937 jälkeen Schiaparelli ehti esittää vielä ennen sotaa merkittäviä kokoelmia, joista erityisesti kahden teemat ovat jääneet muodin historiaan. Talvikokoelma 1938–1939 tunnetaan nimellä Zodiac tai Astrologinen kokoelma. Sen puvuissa oli taivaankappaleisiin, niitä vastaaviin antiikin jumalhahmoihin ja horoskooppimerkkeihin liittyviä aiheita.
Kokoelmassa oli kuitenkin myös ainakin näennäisesti yksikertaisia pukuja, kuten puna-mustaraitainen iltapuku. Puvussa on taitavasti rakennetut monilaskoksiset puhvihihat, jotka ovat näyttävä yksityiskohta joka suunnasta katsottuna. Keskellä selässä on vetoketju, joka oli tuohon aikaan vielä harvinaisuus. Schiaparelli oli ensimmäinen suuri couturière, joka käytti sitä myös näkyvästi ja iltapuvuissakin, joiden kiinnittimien kanssa nähtiin yleensä paljon vaivaa, jotta niitä ei näkyisi. Näyttelyn suunnittelijat ja tekstittäjät olisivat hyvinkin voineet kiinnittää enemmän huomiota tähän nykyään arkiseen mutta aikanaan ”rohkeaan” rakenneratkaisuun.
Selvimmin astrologia näkyy tummansinisessä samettijakussa, johon on kirjottu taivaankappaleiden ja horoskooppimerkkien mukaelmia.
Sen rinnalle on asetettu Yves Saint Laurentin Särkynyt peili -jakku (1978-1979), vaikka se onkin viittaus jälkimmäisessä kuvassa olevaan Schiaparellin peilin palasilla kirjottuun jakkuun samasta kokoelmasta 1938-1939.
Talvikokoelman 1938-1939 kuuluisimmat luomukset ovat kuitenkin kaksi loisteliaasti kirjottua iltaviittaa, joiden kuva-aiheiden yhteys astrologiaan ei ole niin ilmeinen. Nimestään huolimatta mustan Neptunus-viitan kirjonta-aihe on Versailles’n puiston suihkulähteestä ja sen veistoksesta, joka esittää Apolloa.
Shokkipinkin Phoebus-viitan kirjonta viittaa myös Apolloon, auringon jumalaan ja taiteiden suojelijaan. Kirjonta sinänsä on monitulkintainen: Siinä voi nähdä medusan kasvot ja hiukset tai auringon säteineen. Viitoista tehtiin useita versioita käyttäjän mittojen mukaan, kuten useimmista suosituista haute couture -luomuksista. Tämä esillä oleva pinkki viitta on nimenomaan Elsa Schiaparellin itsensä käyttämä versio.
Yves Saint Laurent tunsi hyvin muodin historian ja erityisesti ihailemansa Elsa Schiaparellin ideat. Saint Laurent lainasi aurinkokirjontaa sinisen silkkijakun selkään jo vuonna 1971 eli Schiaparellin vielä eläessä. YSL:n omassa museossa säilytettävän jakun kirjonnan selvin ero on siinä, ettei keskellä ole medusan kasvoja vaan yksinkertaiset auringon kehät, ja kirjontaa on jatkettu helmin ja paljetein pääkuvion ulkopuolelle helmaan ja hihoihin.
Kesän 1938 maineikas Sirkus-kokoelma on edustavasti esillä. Kahden muotikirjallisuudesta tutun boleron ja mustan samettijakun tarkastelua tosin häiritsee se, että aiheeseen muuten sopiva rekvisiitta, suurikokoinen sirkusnorsutaulu, on boleroiden takana samassa vitriinissä. Harmittavasti Sirkus-kokoelman oma suosikkini, hevoskuvioinen jakku puuttuu, vaikka siitä on tallella ainakin kaksi versiota. Suosikikseni se on päätynyt siksi, että se on kerrassaan loistava esimerkki kuvioiden kohdistamisesta hankalassa paikassa eli hihan pyöriön ja kädentien kaaren saumassa.
Tämän puutteen korvaa se, että näyttelyyn on kerätty vähemmän tunnettuja asuja Commedia dell’Arte -teemasta vuodelta 1939. Niitä edustaa esimerkikisi iltajakku, jonka hihat ovat harlekiiniruutuiset. Olisi todella ihme, jos tämä taidemuoto ei putkahtaisi esiin. Schiaparelli syntyi Roomassa ja säilytti italialaisuutensa, vaikka hän eli aikuisena Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Missä italialainen, siellä Commedia dell’Arte tunnistettavine hahmoineen.
Onneksi André Derainin (n. 1924) maalaama Arlequin et Pierrot on seinällä yksinään ja puvut, joihin esimerkiksi harlekiinikuviointia on sovellettu, ovat taulua vastapäätä. Näin yhteys on selvä, mutta kaikki ovat edukseen ja helposti nähtävissä yksityiskohtia myöten.
Samassa tilassa Sirkus-kokoelman ja Commedia dell'Arten pukujen kanssa pyörivät lyhyet videonäytteet elokuvista, joihin Elsa Schiaparelli on suunnitellut pukuja. Mae Westin puvut vuoden 1937 elokuvassa Every Day’s a Holiday ja Zsa Zsa Gaborin puvut vuoden 1952 elokuvassa Moulin Rouge eivät kylläkään erotu suunnittelijansa tyylisinä vaan ovat ennen muuta Hollywood-pukuja. Kolmannessa videossa on lyhyt tuokio elokuvasta Gentlemen Prefer Blondes. Yllättävää kylläkin seinällä vilahtaa kohtaus, jossa Marilyn Monroe ja Jane Russell ovat autossa Pariisissa ja päättävät suunnata Schiaparellin liikkeeseen. Vaikuttavampi olisi ollut samasta elokuvasta se ikimuistoisin kohtaus, jossa Marilyn laulaa shokkipinkissä puvussa Diamonds Are a Girl’s Best Friend. Schiaparelli ei suunnitellut pukuja tähän elokuvaan, mutta hänen vaikutustaan oli siinä, että shokkipinkki ylipäänsä valittiin iltapuvun ja pitkien hansikkaiden väriksi. Kyseistä pukua on kopioitu ja versioitu lukemattomia kertoja, ja se lienee popularikulttuurissa paremmin tunnettu shokkipinkki puku kuin Elsan omat luomukset, vaikka ne ovatkin aidointa muodin historiaa.
Schiaparellin tuotantoon kuului aina koruja. Useimmat niistä ovat selvästi erillisiä koruja, kuten korva- ja kaulakorut sekä rintaneulat. Mutta joskus korut liittyvät kiinteästi asusteisiin, tai napit ovat kuin koruja. Joskus myös korun ja kirjonnan raja on epäselvä.
Nappeja ja koruja näyttää olevan vaikea sijoittaa vitriiniin siten, että valaistus olisi optimaalinen eivätkä apukiinnitykset haittaisi kohtuuttomasti. Kuvissa häiriöt korostuvat vielä enemmän kuin vitriinin ääressä. Ärtymys vain täytyy pitää kurissa siinäkin. Sitä aiheuttavat enemmän kurjat tekstit kuin näyttelyesineet. Mitä enemmän pieniä esineitä on esillä, sitä enemmän on myös pientä tekstiä, kun pienimpiinkin esineisiin liittyy niiden suunnittelijan nimi. Se, että nimet ovat esillä, kertoo tietenkin Elsan kontaktien laajuudesta, mutta valitettavasti tekstit ovat lukukelvottomassa koossa ja toivottomalla korkeudella.
Jean Dunandin viisi korallinpunaisella, mustalla ja kullalla kuvioitua kaularengasta edustavat Schiaparellin uran alkuvaiheen mieltymystä art deco -tyyliin, ja ne ovat hillityimmästä päästä koruja.
Jean Clémentin ideoimat kaulakorut vuodelta 1937 ja 1938 mukailevat Schiaparellin mieltymyksiä mutta kumpikin aivan eri tavalla. Legendaarisin kaulakoru on selluloidikiekko, jolla on 19 melko realistisen oloista ja kokoista hyönteistä. Koska kiekko on läpinäkyvä, koru antaa vaikutelman, että kovakuoriaiset ja erilaiset siivekkäät kömpivät suoraan kaulalla. Kokonaisuus on puistattava vitriinissäkin, ja sitä sen on ollut tarkoitus olla myös kaulassa.
Kultalehvästö perustuu myös luontoaiheeseen mutta sovinnaisen viehättävällä ja ajattomalla tavalla. Kullatut metallilehdet on kiinnitetty tekstiilipohjalle ja taivutettu eri suuntiin. Vitriinissä – ja siitä otetussa kuvassa – kaulan ympäri kulkeva osa ei näy kunnolla, mutta korun runkona on rengas, josta lehtiköynnökset valuvat kolmessa kaaressa alas rinnalle joko täyttäen avaran pääntien tai puvun kangasta vasten. Tämä koru tulee mieleen useaan kertaan näyttelyssä Daniel Roseberryn 2020-luvun pukujen kohdalla.
Vaikka suuressa osassa näyttelyn puvuista on kirjontaa, tälle haute couturen lippulaivalle on silti omistettu vielä oma osastonsa. Se ei ole suuri – muutamia iltajakkuja ja kehystettyjä kokeilutilkkuja – mutta se ohjaa perusteellisesti juuri kirjonnan tutkimiseen. Kaikki kirjonnat on toteuttanut tunnetuin haute couture -kirjontayritys Lesage, joka oli Elsa Schiaparellin vakituinen yhteistyökumppani. Kaikkia tämän osaston kirjontoja yhdistää jonkilainen luontoaihe. Ne eivät ole avantgardistisia tai mitenkään shokeeraavia, vaan pikemminkin kauniita sovinnaisella tavalla. Muussa yhteydessä niitä voisi jopa erehtyä luulemaan jonkin toisen muotitalon tuotteiksi. François Lesagen mielestä Schiaparellin tilauksissa oli kuitenkin selvä ero muihin muotitaloihin verrattuna, sillä Elsa tilasi aiheita, jotka olivat tarkemmin esittäviä kuin muiden toimeksiannot.
Kevään 1938 tummanvioletin jakun kirjontaan on käytetty kultalamelliapplikaatiota, leikattuja metallispiraalin paloja, paljetteja sekä lasihelmiä ja kiviä, jotka on ensin kiinnitetty metallipohjaan kruunuistutuksella. Kirjonnassa on kaksi erilaista tähkäaihetta, jota 2020-luvun suunnittelija on sittemmin soveltanut omalla tavallaan.
Vuoden 1941 mustan silkkijakun kirjonta-aihe on viiniköynnös. Lehdet on toteutettu hopeanvärisellä silkkilangalla laakapistokirjontana, varsi kultalamelliapplikaationa ja rypäleet ovat silkkilangalla päällystettyjä nappimaisia ympyröitä. Jakun reunoja kiertää vielä hopeanvärinen nyöriapplikaatio.
Kaikkein erikoisin ilta-asuista on vaalea silkkisatiinijakku, jonka pitkä teräväkärkinen hännys laskeutuu erittäin leveän tumman samettihameen päälle. Kokonaisuuden suunnitteli oletettavasti nuori Hubert de Givenchy 1950–1951 juuri ennen oman muotitalonsa perustamista oltuaan neljä vuotta Schiaparellilla. Elsa itse kuitenkin ehdotti Lesagelle kirjottavaksi esittävää kasviaihetta, joka tässä tapauksessa on kastanja. Lesage toteutti pallomaiset kastanjat ruskeasta minkistä. Niitä ympäröivissä lehdissä on chenillenauhaa ja hopealankaa. Kastanjoiden päällä ja pohjakankaalla kimaltavat strassit ja lasiputkihelmet. Sodan jälkeen Schiaparellin menestys ei ollut enää samaa luokkaa kuin 1930-luvulla. Tämä iltapukukokonaisuus kuitenkin edustaa mitä suurimmassa määrin ”haute couturen kultakauden” (1947–1957) loisteliaisuutta – muutamaa vuotta ennen vararikkoa.
Tähän osastoon on koottu myös upeita kirjontanäytteitä Lesagen arkistosta tyylikkäästi ikään kuin tauluiksi kehystettyinä.
Kirjontanäyte iltajakkua varten vuodelta 1938.
Samettipohjalle tehty riippulukon muotoinen kirjonta (1938–1939) on todennäköisesti tarkoitettu iltajakun taskuksi. Schiaparellin kokoelmissa oli silloin tällöin suhteellisen tavallisen näköisiä jakkuja, joiden tärkeimpänä yksityiskohtana olivat erikoiset ja näyttävät taskut.
Kaarevalta pääntieltä lähteväksi suunniteltu siiven muotoinen kirjonta (1938–1939) mukailee Fra Angelicon 1400-luvun maalauksen enkelin siipeä.
Erikoisimmassa kirjontanäytteessä vuodelta 1952 materiaaleina on värjättyjä simpukankuoria, pikkuruisia kotiloita, helmiäisestä leikattuja kulmikkaita paljetteja, tavallisia pyöreitä paljetteja ja pieniä lasihelmiä sekä kapeaa metallilamellia.
Tässä näyttelyssä esillä olevat uuden Schiaparellin luomukset ovat yhdysvaltalaisen Daniel Roseberryn suunnittelemia. Hänet nimitettiin yrityksen taiteelliseksi johtajaksi vuonna 2019 vain 34-vuotiaana ja vailla kokemusta haute couturesta. Roseberry on joutunut miettimään saman asian kuin jokainen luova suunnittelija, joka työskentelee toisen tyylistään tunnetun muodinluojan nimissä: Kuinka pitää brändi tunnistettavana ja olla luova omilla ehdoillaan? Roseberry itse sanoo, että hän ei halua imitoida Elsa Schiaparellia vaan osoittaa samanlaista ennakkoluulottomuuutta ja rohkeutta sekä panostaa teknisiin innovaatioihin. Näyttelyn useiden esimerkkien perusteella Roseberry on onnistunut hienosti. Kuten edellä Jean Cocteun suunnittelemien kirjontojen kohdalla kävi ilmi, uusi suunnittelija on ottanut aiheensa tunnistettavista lähteistä. Muuten viittaukset ovat etäisempiä, mutta viittauksia kuitenkin, kuten trompe l’oeil -aiheet, silmiä, korvia ja suuta sekä tunnistettavia esineitä koskevat aiheet. Matador-jakku (syksy–talvi 2021–2022) on varsinainen haute bricolage -tuote. Jakun pohjamateriaalina on kierrätysdenim. Kiinnittimenä edessä on näkyvä vetoketju Schiaparellin tapaan. Osa kullanhohtoisista kuvioista on irrotettu ja applikoitu kirjontakokeiluista, joita Lesage on tehnyt aikanaan Elsa Schiaparellille. 3D-tulostetut suut, nenät ja korvat voisi uskoa Elsan itsensä hyväksymiksi, jos hän vain olisi elänyt tällaisten tulostimien aikaan. Sekä 3D-tulostettu että nahkaspiraalirinta kylläkin muistuttavat enemmän Jean-Paul Gaultier’n kuin Elsan tyyliä. Vaikka Matador-aihe ei viittaa sirkukseen, jakun sijainti Sirkus-kokoelman jakkujen lähellä vaikuttaa onnistuneelta ratkaisulta.
Eri puolilla näyttelyä on Daniel Roseberryn mustia pukuja, joiden kultakirjonnat ja kolmiulotteiset kullatut metallikoristeet ovat prameampia kuin mitkään Elsa Schiaparellin luomukset. Kullatut tähkät epäsymmetrisessä minimekossa (2022–2023) ovat etäinen viittaus Elsan teettämiin tähkäaiheisiin.
Suuren pääntien täyttävä valtava kaulakoru muistuttaa keuhkoja, siis trompe l’oeil à la Schiaparelli.
Vuoden 2022 haute couture -näytöksen kullanhohtoiset käsilaukut ovat enemmän Schiaparellia kuin puvut. Ne muistuttavat tunnistettavia esineitä kuten huonekalua tai riippulukkoa. Niissä toistuvat myös Elsan lempiaiheet, silmät, nenä, suu tai kokonaiset kasvot.
Näyttelyn loppupuolen asu kytkee Roseberryn synnyinmaahansa. Hän nimittäin suunnitteli Lady Gagan asun, joka yllään tämä lauloi Yhdysvaltain kansallislaulun presidentti Joe Bidenin virkaanastujaisissa 20.1.2021. Vaikka puku valtavine hameineen on erittäin näyttävä ja tilaa täyttävä, se on vähiten pramea kaikista esillä olevista Roseberryn luomuksista. Puku itse on myös vähiten Schiaparellia muistuttava, mutta suuri kullattu rauhankyyhky rintakoruna sopii hyvin jatkamaan Elsa Schiaparellin rakastamien valtavien korujen sarjaa.
Näyttely on kahdessa kerroksessa. Se on laaja mutta ei uuvuttavan laaja, kuten oli Diorin näyttely vuonna 2017. Se kattaa hienosti Schiaparellin uran vaiheita, osoittaa moninaiset yhteydet useisiin taitelijoihin ja tuo esiin myös muotitalon nykyistä tuotantoa aivan näyttelyn aikaisia luomuksia myöten. Kuvataiteilijat ovat inspiroineet useita muodinluojia. Ehkä tunnetuin esimerkki on Yves Saint Laurent, jonka puvuissa voi tunnistaa ainakin van Goghin, Braquen, Picasson ja Mondrianin aiheita. Silti yhdessäkään muotitaiteilijan uraa luotaavassa näyttelyssä ei ole osoitettu sellaista moninaisuutta ja monensuuntaisia vaikutuksia eri taiteenalojen välillä kuin tässä näyttelyssä. Taiteilijat kiehtoivat Elsaa, ja Elsa kiehtoi taiteilijoita. Näyttely on taattua Musée des Arts Décoratifin laatua: edustava otos pukuja, asusteita ja koruja museon omista erittäin laajoista kokoelmista, pukuja useista kokoelmista eri maista, sopiva määrä kuvamateriaalia – mutta luvattoman kehnot ja lukukelvottomat tekstit. Ne aiheuttavat ruuhkia ja hidastavat etenemistä, kun ihmispoloiset kuitenkin yrittävät niitä lukea. Jotta tästä näyttelystä voisi todella nauttia, se pitäisi katsoa kahteen kertaan. Toisella kerralla voisi unohtaa ärsyttävät tekstit ja keskittyä luovuuteen ja kauneuteen.
Black, S. 2012. Knitting. Fashion, Industry, Craft. London: V&A Publishing.
Blum, D. E. 2004. Shocking! The Art and Fashion of Elsa Schiaparelli. New Haven: Yale University Press.
Carron de la Carrière, M-S (ed.). 2022. Shocking. The Surreal World of Elsa Schiaparelli. London: Thames & Hudson.
Donofrio-Ferrezza, L. & Hefferen, M. 2008. Designing a Knitwear Collection from Inspiration to Finished Garments. New York: Fairchild.
Parkins, I. 2012. Poiret, Dior and Schiaparelli. Fashion, Femininty and Modernity. London: Berg.
Schiaparelli, E. 2007 (1954). Shocking Life. The Autobiography of Elsa Schiaparelli. London: V&A Publications.
Schiaparelli & Les Artistes. 2017. New York: Rizzoli.
Unravel. Knitwear in Fashion. 2011. Tielt: Lannoo.
Wilcox, C (ed.). 2007. The Golden Age of Haute Couture. Paris and London 1947–57. London: V&A Publishing.