Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle
Muodin ja perinteisen pukeutumisen suhde on teema, jota viime aikoina on käsitelty
problematisoiden juuri tätä erottelua. Runsaan kymmenen vuoden ajan
monet tutkijat ovat kritisoineet muoti-käsitteen kapea-alaisuutta ja länsimaista
vääristymää pukeutumisen tutkimuksessa. Julkilausuttu tai
oletettu käsitys on nimittäin pitkään ollut se, että
muoti on länsimainen ja suhteellisen nuori ilmiö ihmiskunnan historiassa.
Tässä artikkelissa valotan laajalti omaksutun muoti-käsitteen
kritiikkiä ja sen perusteluja. Tarkoitukseni on pohtia sitä, miten
monella ja monimutkaisellakin tavalla perinne ja muoti kietoutuvat toisiinsa.
Vaikka ne käsitteinä voidaan erottaa toisistaan, elävä elämä
ei aina seuraa käsitteellistä jakoa. Ja toisaalta, eivät käsitteellistäjätkään
aina ole kyllin valppaita havaitsemaan ilmiöiden hienovaraisia nyansseja,
varsinkaan jos ne eivät ole omasta elämänpiiristä tuttuja.
Esimerkkini ovat eri puolilta maailmaa ja eri ajoilta, mikä toivoakseni
ei aiheuta sekavuuden vaan ilmiön moninaisuuden tuntua.
Monet tunnetut muodin tutkijat – Valerie Steele (1988), Gilles Lipovetsky
(1994), Christopher Breward (1995), Elizabeth Wilson (2003) – ajoittavat
eurooppalaisen eli länsimaisen muodin alun myöhäiskeskiajalle
1300-luvun jälkipuolelle. Silloin kapitalistisen talouden ja erityisesti
kaupankäynnin keskuksissa Italian kaupunkivaltioissa uutuudesta ja muutoksesta
tuli halutumpaa pukeutumisessa kuin arvokkaista materiaaleista tai muusta komeudesta
sinänsä. Juuri uutuus ja muutos, erityisesti nopea muutos, ovat niitä
keskeisiä vaikkakaan eivät ainoita tunnusmerkkejä, joiden on
katsottu määrittelevän muotia sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä
ja erottavan sen muusta pukeutumisesta.
Burgundin hovia on myös pidetty eräänlaisena muodin syntykehtona,
mutta Burgundi saavutti keskeisen aseman muodissa vasta sitten, kun ilmiö
oli jo syntynyt Italiassa (Steele 1988, 19).
Ajatukset muodin synnystä ja kiertokulusta ovat keskittyneet jatkossakin
Eurooppaan ja ns. länsimaiseen elämänpiiriin, joka laajentui
ensin Amerikkaan ja sitten Australiaan jne. Mitä muualla sitten oli, jos
siellä ei ollut muotia? ”Toiset” kansat, esimerkiksi afrikkalaiset
ja aasialaiset, tietenkin pukeutuivat, mutta pitkään ajateltiin ja
jotkut ajattelevat edelleenkin, että pukeutumista luonnehtii perinteisyys,
etnisyys tai kansallisuus, jotka pikemminkin hidastavat kuin vauhdittavat muutosta.
Vastaavaa erottelua on sovellettu Euroopassakin kansanpuvun ja muotipuvun erotteluun.
Kun pukeutumista tarkastellaan muodin ja perinteen näkökulmista, kahtiajako saattaa noudattaa jokseenkin samaa käsitystä ihmisten yhteisöllisyydestä, vuorovaikutussuhteista ja tuotantotavoista kuin käsitteet Gemeinschaft ja Gesellschaft, jotka saksalainen sosiologi Ferdinand Tönnies (1956) esitti 1900-luvun alkupuolella. Gemeinschaft tarkoittaa pienyhteisöä, joka toimii paikallisesti, jossa valtaosa vuorovaikutussuhteista on henkilökohtaisia ja jossa tuotanto on lähellä kuluttajaa. Gesellschaft taas on yhteiskunta edellistä laajemmassa mielessä. Siinä vuorovaikutus on epäpersoonallista ja samaa tavoitetta voivat toteuttaa eri ihmiset toisiaan tuntematta. Materiaalinen tuotanto ei ole ihmisten lähellä eikä helposti jäljitettävissä.
Pukeutumiseen sovellettuna perinteinen, paikallinen, suhteellisen muuttumaton puku on Gemeinschaft-tyyppisen yhteisöllisyyden ilmentymä, ja muoti taas on muutosorientoitunut Gesellschaft-ilmiö. Jotkut pukeutumisen tutkijat esittelevät tämän käsiteparin (esim. Kaiser 1997, 392–397; Monneyron 2006, 35). Usein se jää kuitenkin mainitsematta, vaikka muodin ja perinteisen pukeutumisen käsittely noudattaa samaa jäsennystä ikään kuin itsestään selvästi.
Vielä 1900-luvun alussa Gemeinschaftin vaikutus pukeutumisessa oli helposti havaittavissa eri puolilla Eurooppaa. Paikalliset pukeutumistyylit kuitenkin hävisivät muodin tieltä jo paljon ennen, kuin kansainväliset valmisvaateketjut alkoivat yhtenäistää tarjontaa maasta toiseen, sillä muoti on Gesellschaft-ilmiö laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Sen perusominaisuus on leviäminen ja kaikenlaisten rajojen ylittäminen.
Monissa maissa perinteinen pukeutuminen on jäänyt vain pienen paikallista kulttuuria vaalivien henkilöiden ja jollakin tavalla organisoituneen osaamisen varaan, kuten kansallispukuharrastus Suomessa. Kansallispukuharrastuksessa, joka usein liittyy muuhun perinnetietoisuuteen, luodaan ja pidetään yllä Gemeinschaft-henkeä, vaikka arkinen elämänmeno muuten vastaa Gesellschaftia.
Joissakin paikoin Keski-Eurooppaa on kuitenkin jäljellä toisella tavalla elävä ja näkyvä pukuperinne. Unkarissa perinteisten pukujen käytön jatkuvuus on liittynyt poikkeuksellisen elinvoimaiseen käsityötaitoon ja taisteluun kulttuuri-identiteetin puolesta poliittisissa paineissa. Etelä-Saksassa ja Itävallassa pukuperinteen elinvoimaisuus taas näkyy helppona saatavuutena ja teollisesti valmistettuina tuotteina. Paikalliseksi tunnistettavia vaatekappaleita eivät ole vain nahkahousut ja dirndl, vaan tänä päivänä melkein mitä tahansa vaatteita voi hankkia perinteisinä versioina. Perinteisen väriset pellavat, lodenit ja vanutetut neuleet kuluvat arkisessa käytössä ja kelpaavat myös nuorille. Erikoismyymälöiden tietyllä tavalla yhtenäinen tyyli kertoo paikallisuudesta ja perinteitä noudattavasta estetiikasta. Sesonkivaihtelu uusine kokoelmineen ja alennusmyynteineen taas paljastaa, että muodin mekanismi toimii kuten tavanomaisessa pukeutumisessakin. (Havainnot Münchenistä ja Salzburgista heinäkuulta 2007)
Länsimaista vääristymää pukeutumisen tutkimuksessa on arvosteltu jo aiemminkin, mutta vuonna 1993 Suzanne Baizerman, Joanne Eicher ja Catherine Cerny nostivat esille sen, miten pukeutumisen tutkimuksen (englanninkielinen) terminologia ja teosten nimet pitävät yllä käsitystä, että eurooppalaisen muodin historia on suunnilleen sama kuin pukeutumisen historia. Jos ihmisen silmä on tottunut länsimaiseen muotiin ja erottaa sen muutoksia, se ei välttämättä erota muutoksia muunlaisissa vaatteissa. Tämä erottelukyvyn ja tunnistamisen harjaantumattomuus koskee myös tutkijoita. ”Muita” pukeutumistapoja on kutsuttu ei-länsimaisiksi, talonpoikaisiksi (peasant), kansanomaisiksi (folk), primitiivisiksi, eksoottisiksi, alueellisiksi, kansallisiksi, ei-teollisiksi ja perinteisiksi.
Kaikkia näitä on käsitelty aivan liian usein historiattomasti
tutkijoidenkin teoksissa. Kuvien yhteydessä on harvoin vuosilukuja, ja
siksi helposti syntyykin mielikuva, että kuvan esittämä on ”totta”,
olipa kuva 1880- tai 1980-luvulta. Siis perinteistä ja muuttumatonta yhtä
kaikki.
Ironista kylläkin on, että jos länsimainen tutkija haluaa opetella
ja opettaa näkemään nyansseja ja muutoksia muissa kuin oman kulttuurinsa
pukeutumisessa, erotteleviakin sanoja tarvitaan. Ongelma vain näyttää
olevan poliittisesti korrektien termien määritteleminen. Kritikoituaan
kaikki em. termit Baizerman, Eicher ja Cerny (1993) päätyvät
ehdottamaan termiä etninen yleistermiksi, joka kattaa jokseenkin kaiken
muun kuin tavanomaisen länsimaisen muodin. Silti he osoittavat varovaisuutta
tässäkin ehdotuksessaan ja varautuvat kritiikkiin. He panevat toivonsa
siihen, että termi itse muuttuu staattisesta dynaamisemmaksi. Etnisyyden
ongelmatonta käyttöä ei kuitenkaan ole helpottanut se, että
ihmiset ovat kuulleet sanan 1990-luvulla useimmiten poliittisiin muutoksiin
liittyvistä julmuuksista uutisoitaessa.
Sittemmin Jennifer Craik (1994) ja Dorothy Ko (1997) ovat tuoneet pontevasti
esiin, että länsimainen muotisysteemi on vain yksi muotisysteemi ja
että muita muotisysteemejä on ollut ja on nykyään riippumatta
länsimaisesta muotikäsityksestä.
Dorothy Ko (1997) on tutkinut kiinalaista pukeutumista ja erityisesti naisten
jalkojen sitomista osana haluttua ulkonäköä. Hänen mukaansa
eurooppalaisia hämmästytti 1600-luvulla, että kiinalaisilla oli
samanlaisia vaatteita kuin 40 vuotta varhaisemmissa kuvauksissa kiinalaisista.
Eurooppalaisten mielestä kiinalaisilla oli siis puku mutta ei muotia, koska
puvussa ei havaittu muutosta. Kon mukaan kiinalaiset pitivät nopeaa muutosta
moraalisen rappion merkkinä. Eurooppalaisille taas pysyvyys merkitsi kykenemättömyyttä
modernisoitua. Jako ei ollut pelkästään visuaalinen, vaan se
asetti perinteiset kiinalaiset ja muodikkaat eurooppalaiset myös erilaiseen
aikaan, lineaariseen ja sykliseen.
Kon artikkelin kuva länsimaisesta lähetystyöntekijästä
ja kiinalaistytöstä noin vuodelta 1890 kiteyttää eurooppalaisten
suhdetta ”toiseen”. Lähetystyöntekijä vapauttaa kiinalaisen
tytön jalkoja perinteisistä siteistä. Kuvassa on vapahtajamaisuutta
siinäkin mielessä, että henkilöasetelma on verrattavissa
raamatulliseen jalkojenpesusymboliikkaan. Eurooppalaiset pitivät jalkojen
sitomista alistavana. Samaan aikaan kiinalaiset naiset pitivät eurooppalaisia
eräänlaisina orjina, nimittäin muutoksen orjina, joita muoti
isännöi. Lähetystyöntekijälläkin oli pukunsa alla
eurooppalainen puristusvaate, korsetti, mutta harvat naiset myönsivät
sen pakkovaltaa runsaat sata vuotta sitten.
Kon sanoma viimekädessä näyttää olevan se, että
muoti se on hidaskin muoti. Jalkojen sitominen kesti tuhat vuotta, mutta se
levisi kuten muoti: tanssijat>kurtisaanit>ylhäisönaiset, mutta
alin luokka ei omaksunut sitä koskaan.
Se, että Fashion Theory -journalin päätoimittaja Valerie Steele
oli valinnut Kon tutkimuksen uuden julkaisusarjan ensimmäisen numeron avausartikkeliksi
1997, ei varmaankaan ollut sattuma vaan osoitus siitä, että muodin
käsite oli laajentumassa eurooppalais-amerikkalaisista lähtökohdistaan.
Taloudelliset, poliittiset, uskonnolliset ja kulttuuriset tekijät ovat sekoittaneet asetelmia ja pakottaneet käsitteiden ja käsitysten tarkistamiseen. Maailmantalouden nykymarkkinoilla muoti, länsimaisena pidetty muoti, saattaa syntyä missä tahansa ja levitä nopeasti minne tahansa. Näin ollen ilmansuuntien ja maanosien nimien käyttäminen on alkanut näyttää epätarkoituksenmukaiselta muodin määrittelyn yhteydessä silloin, kun puhutaan sellaisista koko maailmassa käytetyistä vaatteista kuin farkuista, lenkkareista, t-paidoista ja miesten puvuista. Tilalle on ehdotettu termiä maailmanmuoti, world fashion (Eicher & Sumberg 1999). Ajatus sinänsä ei ole uusi eikä nykyisen globalisaation ajalta, sillä termiä cosmopolitan dress on käytetty jo vuonna 1912 viittaamaan suunnilleen samaan eli kaikkialle maailmaan levinneisiin pukeutumistyyleihin (Crawley 1912 sit. Baizerman, Eicher ja Cerny 1993). Maailmanmuoti-termin oli tarkoitus osoittaa vastakohtaisuutta etnisen pukeutumisen kanssa (Eicher & Sumberg 1999). Siinä missä maailmanmuoti yhdistää ihmisiä kautta maailman, etninen pukeutuminen erottaa ryhmiä toisistaan ja liittää tietyn ryhmän paikalliseen perinteeseen.
Tällaisen erottelun ja varsinkin vastakkainasettelun ongelmat tulevat eteen kuitenkin nopeasti, mitä voi havainnollistaa esimerkillä nyky-Suomesta. Maahanmuuttajat ovat tuoneet suomalaiseen katukuvaan erilaisia pukeutumistyylejä, joissa kantaväestö saattaa ajatella näkevänsä etnisiä eli kansalliseen alkuperään tai uskontoon liittyviä merkkejä. Havainto voi olla osittain oikein tulkittu, mutta todennäköisesti asukokonaisuudesta jää tunnistamatta muotipiirteet, joita niissä kuitenkin on.
Somalialaisten naisten käyttämä jilbãd, tavallisesti yksivärinen pään, kaulan ja alla olevat vaatteet peittävä viittamainen vaate, on kylläkin tyypillisesti juuri somalialaisten vaate ja siinä mielessä etninen, mutta sen suhde perinteeseen ei ole lainkaan suoraviivainen. Naiset kertovat, että he ovat sitoutuneet islamin uskoon enemmän sisällissodan jälkeen pakolaisina kuin eläessään kotimaassaan ennen sotaa, ja niin he ovat omaksuneet peittävän pukeutumisen ja nimenomaan tämän näyttävän ja tunnusomaisen asunkin vasta maanpaossa (Tiilikainen 2003, 141; Koskennurmi-Sivonen, Koivula & Maijala 2004).
Jilbãdin muoto on omaksuttu Lähi-Idästä, ja se muistuttaa chadoria mutta on värikkäämpi kuin tavallisesti tumma chador. Vaate tuli käyttöön pakolaisleireillä ja on levinnyt somalialaisten mukana eri puolille maailmaa. Kaiken kaikkiaan somalialaisten pukeutuminen esimerkiksi Yhdysvalloissa (Akou 2005) ja Suomessa (Koskennurmi-Sivonen, Koivula & Maijala 2004) noudattaa samoja suuntaviivoja. Kummassakin maassa tehdään jilbãdin lisäksi muita valtakulttuurista erottuvia vaatteita, ja kummassakin maassa on myös yrittäjiä, jotka myyvät vaatteita erityisesti somalialaisille. Ja kun uusia vaatteita teetetään tai ostetaan, uusin muoti otetaan huomioon. Uskonnon peittävyysvaatimukset huomioon ottavan muodin vaikutteet tulevat Lähi-idästä, erityisesti Syyriasta.
Kuin varmemmaksi vakuudeksi siitä, että islamilaista muotia – ja vielä tarkemmin erilaisia islamilaisia muoteja – on olemassa ja että ne ovat ajankohtaisia ja kiinnostavia tutkimusaiheita, tämän artikkelin kirjoittamisen aikaan ilmestyi Fashion Theoryn kaksoisteemanumero ”Muslim Fashions” (2/3, 2007). Artikkeleissa esiintyvät tutkimuskohteet kattavat alueittain suurimman osan muslimimaailmaa Indonesiasta Länsi-Afrikkaan ja lisäksi transnationaalisia aiheita. Keskeisinä ja toistuvina teemoina ovat perinne ja muoti sekä niiden yhteisesiintyminen pukeutumisessa.
Vaate tai asuste, joka ehkä näyttäytyy perinteisenä, saattaakin olla muotituote, tässä tapauksessa arabialais-islamilaisen muodin mukainen. Kun tällaiset muodit leviävät eri maanosiin ja ne on tavoitettavissa Internetin ja verkkokauppojen välityksellä nopeasti ja samanaikaisesti mistä tahansa (Akou 2007), niille käy kuten länsimaiselle muodille: niistäkin tulee maailmanmuotia.
Useiden rinnakkaisten maailmanlaajuisten muotisysteemien olemassaolo on siis
tosiasia, mutta niiden nimittäminen on vielä kiistanalaista ja vakiintumatonta.
Näyttää kuitenkin siltä, että maailmanmuoti-termi on
jo menettänyt merkityksensä länsimaisen muodin synonyymina. Samalla
se on kuitenkin vakiinnuttamassa asemaansa, kunhan attribuutilla osoitetaan,
mistä monista maailmanmuodeista on kysymys.
Sandra Niessen (2003a), kanadalainen antropologi, indonesialaisen kudonnan ja aasialaisen muodin tutkija väittää, että perinteinen puku identifioi ellei suorastaan stigmatisoi käyttäjänsä ei-länsimaiseksi. Tämä on tiukka kannanotto, jonka tarkoituksena on osoittaa eroa länsimaisen muodin ja länsimaiden ulkopuolisen perinteen välillä – erityisesti tutkijoiden näkökulmasta. Niessenin mukaan muotiteoreetikot ovat tutkineet muotia, kun taas pelkkä ”puku” siis ei-eurooppalaisten kansojen pukeutuminen, on jäänyt antropologien tehtäväksi. Kiukkuinen sävy kritiikissä on kuitenkin outoa, sillä pukeutumisen tutkijat voivat halutessaan käydä samoissa konferensseissa ja julkaista samoissa julkaisusarjoissa, ja harvat tutkijat edes ovat yksinomaan pukeutumisen tai muodin tutkijoita, koska ala on tyypillisesti erittäin moni- ja poikkitieteellinen.
Indonesialaisten batak-kansojen käsinkudotut kankaat ja niistä valmistetut vaatteet tarjoavat lisää esimerkkejä rinnakkaisten muotisysteemien olemassaolosta ja vuorovaikutuksesta. Niessen (2003b) on tutkinut perinteisillä paikallisilla menetelmillä kudottuja vaatteita pitkällä aikavälillä, ei vain nykyantropologina vaan myös batak-kansojen pukuhistorioitsijana. Seuraavaa esimerkit valottavat perinteisten tuotteiden muutoksia, siis muotivaihtelua.
Paikallisena muutosnäyttämönä toimivat kangasmarkkinat.
Siellä tuontikankaiden katselmuksessa omaksutaan uusia ideoita, joita sovelletaan
omaan tuotantoon. Kutojien, ostajien, myyjien ja välittäjien kohtaamisessa
luodaan käsitykset kangasmarkkinoiden trendeistä. Siellä muoti
omaksutaan, sovelletaan ja hylätään, ja muotisysteemi rakentuu
yhteisöllisellä tavalla, johon periaatteessa kuka tahansa voi osallistua.
Toinen muodin ja perinteen liittoutumisen tapa on soveltaa käsinkudottuja
kankaita vaatetyyppeihin, jotka noudattavat leikkauksissaan länsimaista
muotia. Tämä muotituotanto on suunnattu kaupunkilaisille, turisteille
tai jopa kansainvälisille markkinoille, siis etäälle batak-kutojien
omasta elämänpiiristä. Nurinkurista tämän muodin kehityksessä
on, että kun vaatteista tulee suosittuja, niiden valmistus vaatii tehokkaampaa
ja standardoidumpaa kangastuotantoa, kuin mihin alunperin työllistetyt
perinteisen taidon hallitsevat kutojat pystyvät.
Kummassakin esimerkissä kysymys on joka tapauksessa muuttuvasta perinteestä,
jota ajantasaistetaan koko ajan. Tästä syystä Niessen (2003b)
kutsuu ilmiötä moderniksi perinteeksi (modern traditional). Nämä
esimerkit osoittavat, kuinka muoti itse asiassa pitää yllä perinnettä,
aivan kuten edellä kävi ilmi saksalaisten ja itävaltalaisten
perinteeseen nojaavien vaatteiden kohdalla. Kun perinne muuttuu, se myös
säilyy paremmin, kuin jos ihmiset käyttäisivät pelkästään
länsimaisen maailmanmuodin mukaisia vaatteita ja paikallista perinnettä
säilytettäisiin vain erityistilaisuuksia varten.
Myös Aasian teollistuneissa maissa, joissa on korkea elintaso ja jotka ovat omaksuneet paljon länsimaista elämäntapaa, kansallinen perinne ja muodit elävät useilla tavoilla rinnakkain. Esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Japanissa ihmiset pukeutuvat arkisin melkein yksinomaan länsimaista maailmanmuotia noudattaviin vaatteisiin. Juhliin taas ainakin naiset pukeutuvat mielellään kansallisen perinteen mukaan. Mutta ei siinä kaikki. Koreassa ilmestyy muotilehtiä, jotka esittelevät perinteisen hanbok-puvun uusimpia muotivirtauksia ja joitakin todella perinteisiä malleja, jotka mitä ilmeisimmin ovat olleet aikanaan muotia. Pukeutuja voi siis valita, ollako perinteinen modernisti vai perinteisesti. Vastaavasti muotitaiteilijan suunnittelurepertuaariin saattaa kuulua yleismaailmalliseen muotimakuun vetoavien pukuluomusten lisäksi perinteisiä pukuja, jotka noudattavat tiettyä väriskaalaa ja ornamentiikkaa, sekä yleislinjoiltaan perinteisen mallisia ja kansallisesti tunnistettavia mutta yksinkertaistettuja ja trendivärisiä (modernisti perinteisiä) pukuja. Perinteisen puvun voi ostaa anonyyminä massatuotteena tai suunnittelijan nimen mukaan merkkituotteena, siis aivan kuten länsimaista maailmanmuotia edustavan vaatteenkin. (Yang 1997; havainnot Young Hee Leen ja Andre Kimin näytöksistä Soulissa 2001)
Palataan vielä takaisin Eurooppaan ja katsotaan parin esimerkin avulla muodin ja muuttumattomuuden liittoa. Kumpikaan tapaus – naisten haute couture muoti ja miehen puku – ei vastaa käsitystä perinteestä ainakaan samassa mielessä, mitä Gemeinschaft-tyyppinen yhteisöllisyys tukee, eikä siinä mielessä, mitä etnistä alkuperää olevat puvut edustavat.
Pariisilainen haute couture syntyi 1800-luvun puolivälin jälkeen, ja se toimi länsimaisen naisten muodin johtotähtenä runsaan sadan vuoden ajan. Tähän tuotantokonseptiin liittyy paradoksi: Samalla kun ammattimaiset muodinluojat alkoivat suunnitella pukuja ja esittää niitä sesongeittain muuttuvina mallistoina, valmistusmenetelmät jähmetettiin käsityövaltaisiksi. Kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin ompelukoneen tuotekehitys oli saavuttanut pisteen, jonka pohjalta olisi voinut odottaa massatuotannon läpimurtoa. Toisin kuitenkin kävi. Nopeimmin muuttuva muoti liittoutui perinteisten valmistusmenetelmien kanssa, joita pidettiin vielä pitkään laadun kriteereinä. Tämä liitto osoittautui kuitenkin viimeistään 1960-luvulta lähtien kestämättömäksi ennen kaikkea kustannustehottomuutensa mutta myös teollisen vaatetuotannon laadun kohoamisen vuoksi. (Koskennurmi-Sivonen 1998, 31–48)
Länsimainen miehen puku taas toimii päinvastoin. Puvun muodon muutokset ovat vähäisiä ja hitaita, mutta valmistusmenetelmät tehostuivat varhain. Hitaista muutoksista voisi ajatella, että miehen kaksi tai kolmiosainen puku on perinteinen. Mutta sopiiko perinne-käsite pukuun, jonka on ollut kylläkin tarkoitus väistää muotia mutta olla samalla nimenomaan moderni?
Miehen kolmiosaisen puvun alkuperä sijoitetaan 1600-luvun Englantiin, missä kuningas Kaarle II oli kyllästynyt silkkirusetteja pursuavaan ja tuhlailevaan muotiin. Hän suunnitteli pukumuodin johtoaseman ottamista itselleen – tai pikemminkin muodin poistamista – kohtuullisen kulutuksen ja esimerkillisen elämän nimissä. Tähtäimessä oli liivipuku, vest, johon kuuluisivat takki, housut ja liivit. Kaarle II ei suunnitellut pukua yksin eikä tyhjästä. Kolmiosaisuudella oli edeltäjiä Länsi-Euroopassa, ja uudessa puvun muodossa oli ilmeisesti vaikutteita Unkarista tai Turkista. Tiedot siitä, mikä oli ranskalaisten osuus uuden pukutyypin vakiinnuttamisessa ja miten yhtenäinen alkukehitys oli, ovat epäluotettavia, mutta Englannissa keskeiset henkilöt omaksuivat puvun kuninkaan vanavedessä 1666. (Kuhta 2002, 78–85)
Mitä väriin, tai oikeastaan värittömyyteen, koruttomuuteen ja erityisesti pitkiin housuihin tulee, tarvittiin vielä Ranskan suuri vallankumous ja englantilainen dandy katkaisemaan siteen menneisyyteen. Kuuluisimman dandyn, 1800-luvun alkupuolella Englannissa ja Ranskassa vaikuttaneen George ”Beau” Brummelin projekti oli yksinkertaisuus ja hyvä maku, joka ilmeni taitavasti leikatussa yksivärisessä – ainakin ilta-aikaan tummassa – puvussa ja moitteettomassa kaulasolmukkeessa, solmion edeltäjässä. Toisin kuin kuningas edellä, Brummel ei suhtautunut kielteisesti muotiin sinänsä. Hän jopa otsikoi 1835 ilmestyneen kirjansa The Book of Fashion, mutta hänen painotuksensa oli tyylissä, ei nopeassa vaihtelussa. (Harvey 1995, 29–32; Monneyron 2006, 15–17)
Vaikka miehen puvun kehitys ei ole ollut suoraviivaista ja yhtenäistä, edellä mainittujen kaltaiset episodit ovat vieneet kehitystä tiettyyn suuntaan. Ne ovat olleet tietoisia ja tuloksia tuottavia askeleita kohti muotoa, joka voisi pysyä muuttumattomana. Miesten onneksi materiaaleissa on sentään tapahtunut paljonkin muutosta kevyeen suuntaan, mutta muodon pysyvyydessä ja muutosten minimaalisuudessa on ehkä saavutettu huippu. Näin voi ainakin päätellä miesten pukeutumisen asiantuntijan vinkistä kesältä 2007: ”Ja puvun takit ovat sitten kaksinappisia. Kolminappinen on auttamattomasti passée.” (Option Gaala, Krank 2007)
Mitä on tämä hidas muutos ja muuttumattomuus, jos se ei ole
perinnettä? Modernin miehen puku on syntynyt vuoroin määrätietoisen
suunnannäyttämisen ja vuoroin sanattoman, kollektiivisen toiminnan
tuloksena. Miehen pukua voisi kutsua pikemminkin klassiseksi kuin perinteiseksi
pukeutumiseksi, sillä klassinen viittaa johonkin laajalla alueella yleisesti
tunnettuun, hyväksyttyyn, kestävään ja rauhalliseen, ja
niitähän miehen puvun muoto on. Tosin tässä yhteydessä
klassisen ja perinteisen synonyyminen käyttökään tuskin
aiheuttaisi sekaannusta. Kehityksen konteksti on ollut länsimainen muoti,
ja juuri muodin foorumilla pukeutumisen klassikot syntyvät. Vastaavasti
klassisuus, kuten jokin perinnekin, saattaa tulla muotiin, nousta muotitietoisten
ihmisten kiinnostuksen kohteeksi.
Muoti ja perinne käsiteparina ja erotteluna toimii yhtä hyvin tai huonosti kuin dikotomiat yleensä. Muoti ja perinne esiintyvät pukeutumisessa harvoin täysin yksin ja toisesta riippumatta. Kumpaankin käsitteeseen liittyy mielikuvia ja arvotuksia, jotka helpottavat arkikommunikointia mutta jotka osoittautuvat monimutkaisiksi, kun niiden taustoja analysoidaan.
Muodin ja pukeutumisen tutkimusta hallitsevat anglo-amerikkalaiset tutkijat ja kustantamot, siis länsimaisen kulttuurin edustajat. Silti Euroopassa ja Amerikassa esiintyviä perinteisiä pukuja tai niihin liittyviä materiaaleja ja valmistusmenetelmiä käsitellään erittäin harvoin muotiteoretisoinnin yhteydessä. Länsimaiden ulkopuoliset maat ja pukeutumiskulttuurit, erityisesti aasialaiset, näyttävät kiinnostavan paljon enemmän. Tämä on ymmärrettävää tilanteessa, jossa suuri osa länsimaisten ihmisten vaatetuksesta valmistetaan Aasiassa ja Aasian vauraat ja vaurastuvat maat ovat puolestaan kiinnostavia vientikohteita.
Toisaalta on helppo yhtyä Eurooppa-keskeisen muotikäsityksen kritiikkiin. Taatusti on olemassa muita muotisysteemejä, siis muutoksen ja uutuuden ilmentymiä, kuin se, mitä ensisijassa me länsimaiset ihmiset ajattelemme muotina. Tosin tämä länsimainen muotikaan ei ole koskaan ollut monoliitti eikä varsinkaan neljän viimeisen vuosikymmenen aikana. Toisaalta voisi hyvin kysyä, onko muodin käsite niin olennainen ja autuas, että kaikkien maailman kansojen on saatava nauttia siitä, siis ainakin käsitteestä vaikkei välttämättä länsimaisista muotivaatteista. Jos kritikoitu näkemys muodin kapeudesta edusti länsimaisen kulttuurin hegemoniaa, niin eikö muodin käsitteen laajennus kaikkialle maailmaan osoita uudenlaista imperialismia, käsiteimperialismia, jossa kaikki pakotetaan tämän saman käsitteen alle?
Eivätkä kaikki lähdekään mukaan siihen, että jokainen pukeutumisen muutos käsitteellistetään muodiksi. Kaikesta kritiikistä ja muoti-käsitteen laajennusyrityksistä huolimatta tuoreessa ranskalaisessa teoksessaan La Sociologie de la Mode Frédéric Monneyron (2006) esittelee heti alkuun muodin nimenomaan länsimaisena ilmiönä. Taas ollaan lähtöruudussa. Mikä sellaisen pukeutumisessa tapahtuvan muuttumisen nimi voisi olla, joka ei olisi muoti?
Akou, Heather Marie. 2005. Macrocultures, Migration, and Somali Malls: A Social
History of Somali Dress and Aesthetics. Ann Arbor, MI: UMI
Akou, Heather Marie. Tulossa 2007. Building a New “World Fashion”:
Islamic Dress in the 21st Century. Fashion Theory (11) 4.
Baizerman, Suzanne, Eicher, Joanne & Cerny, Catherine. 1993. Eurocentrism
in the Study of Ethnic Dress. Dress Vol. 20, 19–32.
Breward, Christopher. 1995. The culture of fashion. A new history of fashionable
dress. Manchester: Manchester University Press.
Craik, Jennifer. 1994. The Face of Fashion. Cultural Studies in Fashion. London:
Routledge.
Fashion Theory ”Muslim Fashions” 2007. (11) 2/3.
Harvey, John. 1995. Men in Black. London: Reaktion Books.
Kaiser, Susan. 1997. The Social Psychology of Clothing. Symbolic appearances
in context. New York: Fairchild.
Ko, Dorothy. 1997. Bondage in Time: Footbinding and Fashion Theory. Fashion
Theory (1) 1, 3–28.
Koskennurmi-Sivonen, Ritva, Koivula, Jaana & Maijala, Seija. 2004. United
fashions: Making a Muslim Appearance in Finland. Fashion Theory (8) 4, 443–460.
Krank, Arja. 2007. Klassikosta trendiksi. Optio Gaala.
Kuhta, David. 2002. The Three-Piece Suit and Modern Masculinity. Berkeley: University
of California Press.
Lipovetsky, Gilles. 1994. The Empire of Fashion. Dress in Modern Democracy.
Trans. by C. Porter. Princeton, NJ: Princeton University Press.
Monneyron, Frédéric. 2006. La sociologie de la mode. Paris: Presses
Universitaires de France.
Niessen, Sandra. 2003a. Afterword: Re-Orienting Fashion Theory. Teoksessa Sandra
Niessen, Ann Marie Leshkowich & Carla Jones (toim.) Re-Orienting Fashion.
The Globalization of Asian Dress. Oxford: Berg, 243–266.
Niessen, Sandra. 2003b. Three Scenarios from Batak Clothing History: Designing
Participation in the Global Fashion Trajectory. Teoksessa Sandra Niessen, Ann
Marie Leshkowich & Carla Jones (toim.) Re-Orienting Fashion. The Globalization
of Asian Dress. Oxford: Berg, 49–78.
Steele, Valerie. 1988. Paris Fashion. A Cultural History. New York, NY: Oxford
University Press.
Tiilikainen, Marja. 2003. Arjen islam. Somalinaisten elämää Suomessa.
Tampere: Vastapaino.
Tönnies, Ferdinand. 1957. Community & society (Gemeinschaft und Gesellschaft).
East Lansing: Michigan State University Press.
Wilson, Elizabeth. 2003. Adorned in Dreams. Fashion and Modernity. London: Virago.
Yang, Sunny. 1997. Hanbok. The Art of Korean Clothing. Soeul: Hollym.
Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle