Musée Carnavalet – Palais Galliera, Musée de la Mode de la Ville de Paris, Pariisi 17.10.2013–16.3.2014. Näyttelyesittely. Julkaistu alunperin Artefactan sivulla. Tämä on viimeinen näyttely, jossa ei saanut kuvata, joten kokonaisuutta havainnollistavia kuvia ei ole.
Teksti Ritva Koskennurmi-Sivonen
Museoiden muotinäyttelyiden juoni kulkee usein henkilön mukaan. Tavallisesti päähenkilö on tunnettu suunnittelija, harvemmin kuuluisa asiakas. Koskaan aikaisemmin en muista olleeni näyttelyssä, joka olisi rakentunut muotitalon työntekijän ympärille. Mutta sellainen on erään garderoobin tarina Carnavalet’ssa.
Pitkään remontissa ollut Palais Galliera eli Pariisin kaupungin muotimuseo avautui jälleen syksyllä 2013. Omissa tiloissaan se näytti ensimmäisenä Azzadine Alaïan upeita luomuksia. Gallieran omat tilat eivät riittäneet näyttelyyn, ja niinpä se jatkuu läheisessä modernin taiteen museossa. Silti museolla on riittänyt puhtia samaan aikaan toisen huomattavan näyttelyn rakentamiseen. Hiljattain Gallieran hallintaan tullut harvinainen pukukokoelma on saanut näyttelypaikakseen Carnavalet’n museon, joka on niin ikään Pariisin kaupungin ylläpitämä.
Roman d’une garde-robe -näyttelyllä on kaksi toisiinsa kietoutuvaa teemaa: yhden tyylikkään pariisittaren vaatekaappi ja hänen työnsä Chéruit’n muotitalon päämyyjättärenä, vendeusena.
Vaikka sana vendeuse tarkoittaa ranskassa mitä tahansa myyjätärtä, niin haute couturen eli yksilöllisesti valmistetun pariisilaisen huippumuodin kontekstissa sillä on aivan erityinen merkitys. Siinä missä suomalaiset uniikkivaatteita teettäneet naiset ovat tavanneet muotisalongin suunnittelijan – ja nykyäänkin Suomessa suunnittelijan ja asiakkaan vuorovaikutus on välitöntä – Pariisin muotitaloissa suunnittelija työskentelee kulissien takana, ellei suorastaan norsunluutornissa, ja asiakkaan ottaa vastaan vendeuse Hän auttaa asiakasta valitsemaan liikkeen kokoelmasta itselleen parhaiten sopivat asut. Häneltä vaaditaan erityinen yhdistelmä ominaisuuksia: elegantti olemus, hyvä maku, määrätietoinen mutta diplomaattinen kommunikointikyky ja kielitaito. Kun asiakas oivaltaa, että vendeuse ei vain yritä myydä vaan tekee hyvillä ehdotuksillaan asiakkaasta tyylikkään ja onnellisen, suhde voi kestää vuosikausia ja olla luottamuksellisempi kuin ystävyys. Juuri tällainen henkilö oli Alice Alleaume (1881–1969).
Ansiokas toimiminen vendeusen vaativassa ammatissa ei vielä anna aihetta näyttelyyn, mutta Alice Alleaumen ympärillä on säilynyt sellainen määrä arvokasta esineaineistoa, että Carnavalet’n näyttelytila käy jopa ahtaaksi. Tarina alkaa siitä, että Alice syntyi todelliseen muotiperheeseen: äiti Adéle Dumas työskenteli muodin parissa ja isosisko Hortense oli Worthin, ensimmäiseksi haute couture -taloksi lasketun yrityksen, vendeuse. 1900-luvun alussa Alice työskenteli Lontoossa ja hankki kielitaidon, jonka avulla hän palveli Englannista ja muualta Euroopasta tulleita merkittäviä asiakkaita. Hän sai arvokasta opastusta myös sisareltaan. Työskenneltyään joitakin lyhyitä jaksoja muissa muotiliikkeissä Alice Alleaume teki pääasiallisen uransa Madame Chéruit’n haute couture -talossa osoitteessa Place Vendôme 21 eli samassa paikassa, jossa vuodesta 1935 toimi Elsa Schiaparelli, siis aivan Pariisin muodin ytimessä.
Näyttelyn vanhimmat puvut ovat Adéle-äidin ja Hortense-sisaren asukokonaisuuksia. Pääosassa ovat kuitenkin Alicen omat puvut asusteineen. Erehtymätöntä tyylitajua osoittaa vaaleanpunaisesta sifongista valmistettu helmin ja paljetein koristeltu suuri iltapuku vuodelta 1905. Se edeltää Chéruit’n aikaa ja ennakoi 1910-luvun muotia. Tämä puku, kuten Chéruit’n valmistama upea takki, on näyttelykävijän riemuksi asetettu keskilattian vitriiniin, jossa niitä voi ihailla joka puolelta, takin kohdalla taidokkaita nyöriapplikaatioita ja muita yksityiskohtia myöten.
Oman lisänsä runsaaseen pukuaineistoon antavat Alice Alleaumen käsilaukut, kengät ja hatut. Työnantajaltaan hankkimansa puvut hän nimittäin täydensi Pariisin kuuluisimpien modistien luomuksilla.
Pukuesineistö ei silti edusta pelkkää ylellisintä glamouria, vaan se kertoo myös ennakkoluulottomasta modernista naisesta. Esillä on myös 1920-luvun aktiivisesta ulkoilmaelämästä kertova uimapuku. Myös neuletakki oli vuonna 1927 uutta rentoa pukeutumista edustava vaatekappale elegantin naisen garderoobissa. Jeanne Lanvinin selluloidietumuksinen pikkumusta 1930-luvun puolivälistä vaikuttaa radikaalilta vielä 2000-luvullakin.
Aivan omanlaisensa lisän ja sävyn näyttelyyn tuovat Alice Alleaumen muistiinpanot, näytteet, valokuvat ja muut dokumentit vendeusevuosiltaan. Madame Alice on pitänyt tarkkaa kirjaa asiakkaistaan ja myynneistään. Kuka historiantutkija sitten joskus perehtyykään Chéruit’n tuotantoon, näistä muistiinpanoista saa oivallisen lisän materiaalitietoihin ja siihen, kuinka kokoelmien pukuja mukautettiin asiakkaan tyyliin ja mittasuhteisiin. Käsityön tutkijan kannalta vielä kiinnostavampaa on se, että vendeuse on saanut otetuksi talteen myös ateljeiden eli työhuoneiden puolelle kuuluvia arvokkaita dokumentteja, kuten kirjontakokeiluja.
Näyttely on rakennettu erinomaisen systemaattisesti, pääasiassa kronologisesti mutta osin myös teemoittain. Jo pohjapiirrokseen kirjatut otsikot kertovat, mistä on kysymys. Carnavalet on Pariisin kaupunginmuseo, jonka suuret huoneet on jatkuvasti varattu perusnäyttelyyn. Erikoisnäyttelyn tilat ovat ahtaat, jos ajatellaan aineiston runsautta, jota Alice Alleaumen jälkeläiset ovat säilyttäneet ja jonka he ovat luovuttanet Palais Gallieran haltuun ja jota on täydennetty Pariisin kaupungin omista arkistoista. Asian voi ajatella positiivisesti siten, että tilojen pienimuotoisuus on harmoniassa aiheen intiimiyden kanssa, sillä kyse on kuitenkin runsaasta esineistöstä huolimatta (melkein vain) yhden naisen vaatekaapista belle époquen glamourista 1930-luvun moderniuteen.
Jostain täytyy kuitenkin valittaa: Useimmat museot myyvät nykyään verkkosivuillaan etukäteen pääsylippuja, joilla todella pääsee kassan ja jonon ohi suoraan ovelle tiettyyn aikaan. Vastaavasti henkilökunta tietää, mistä on kyse ja tarkastaa lipun silmillään tai lukulaitteella. Mutta ei täällä. Etukäteen tulostettu lippu toimi niin monimutkaisesti, että työpaikkakoulutus olisi paikallaan. Onneksi jonoa ja tungosta ei lopulta ollut, ja hämmentyneen ovimiehen jälkeen näyttelystä saattoi nauttia rauhassa.