Askel ja käynti. Näyttelyn pääotsikon voisi kääntää suomeksi eri tavoin, mutta alaotsikko kertoo täsmällisesti, että kyse on jalkineiden historiasta.
Musée des Arts Décoratifs, Pariisi, eli nykyään MAD
7.11.2019–23.2.2020.
Marche et démarche on MADin kolmas näyttely sarjassa, jossa tutkitaan vaatteen tai asusteen ja ruumiin suhdetta. Ensimmäinen näyttely oli La Mécanique des dessous – Une histoire indiscète de la silhouette (2013) ja toinen Tenue Correcte Exigée ! – Quand vêtement fait scandale (2016–2017).
Kun aiemmin tässä museossa on nähnyt sellaisia henkeäsalpaavia näyttelyitä kuin La Mécanique des dessous (arvio Artefactassa13.12.2013) ja Christian Dior – Couturier du rêve (arvio Artefactassa15.11.2017) ja kun kengät vielä on melkoisen kiehtova aihe, näyttelyyn lähtee suurin odotuksin. Ei pitäisi olla liikoja odotuksia! Mikään museo tai näyttelyn järjestäjä ei voi jatkuvasti ylittää itseään tai edes aina pitää yllä aiempien näyttelyiden glamouria. Näyttely toki oli kiinnostava ja hyvin kattava, mutta heti ensimmäisessä huoneessa tuli pettynyt olo. Osittain tämä johtui muusta huonosta organisoinnista kuin näyttelystä itsestään. Olin näyttelyssä vain viikko sen avautumisen jälkeen, ja paikalla oli ryhmiä, joiden ajat oli varmaankin sopinut ennen näyttelyn lopullista valmistumista joku, joka ei hahmottanut näyttelyn väylien ahtautta ja ryhmien hidasta liikkumista. Useita ryhmiä oppaineen tai opettajineen nimittäin saapui heti ovien avautumisen jälkeen hyvin pienin väliajoin. Niinpä vitriinien äärelle piti raivata tiensä olosuhteissa, joissa ahtaanpaikankammo olisi voinut iskeä.
Esillä on noin 500 esinettä: kenkiä, maalauksia, valokuvia, mainoksia ja filmejä. Valtaosa kengistä on MADin omasta kokoelmasta, jota täydentävät erinomaisesti ja odotetusti lainat Romans-sur-Isèren Musée International de la Chaussuresta sekä ulkomaisista museoista. Alkuperäiskansojen tai ei-eurooppalaisten kulttuurien paikallisista luonnonmateriaaleista valmistettuja jalkineita on lainassa Musée du quai Branly Jacques Chiracista.[1]
Näyttely alkaa melko arvattavalla tavalla eli lasten jalkineista. Niitä on suhteellisen vähän, mutta silti esille on saatu vaihtelua, joka kulkee kuninkaallisista vauvan tossuista, yläluokan ylellisen koristeellisten kenkien ja klassisten nahkakenkien kautta karun lapsuuden kuluneisiin jalkineisiin.
Pääpaino on tietenkin kengissä, jotka ovat esillä nimenomaan yksittäisinä esineinä tai pareina. Kuvia toki on mutta yllättävän vähän siihen nähden, että näyttelyn sanotaan tutkivat esineen ja ruumiin suhdetta. Katsoja joutuu kyllä enimmäkseen itse kuvittelemaan ruumiin.
Poikkeuksiakin on. Kiinassa 1900-luvun alkuun saakka jatkunut lähes tuhatvuotinen tapa sitoa yläluokan naisten jalat luonnottoman muotoisiksi ja kokoisiksi on hyvin havainnollistettu sekä kuvin että jalasta otetuin kipsivaloksin.
Vaikka kiinalaiset deformoidut jalat ja niihin valmistetut kengät ovat aivan omaa luokkaansa jalkineiden historiassa, tässä näyttelyssä on tehty aivan asiallisesti ja samassa tilassa rinnastus länsimaisiin muotijalkineisiin, joilla on vähän tekemistä jalan luonnollisen muodon kanssa.
Vaikka miesten kenkämuoti on kautta aikojen ollut ainakin jonkin verran naisten muotia käytännöllisempi, eivät yläluokan miehet ole malttaneet pukeutua ensisijaisesti kävelemistä tai seisomista ajatellen. Kun miehet lakkasivat käyttämästä korkeita korkoja 1730-luvulla, kenkien soljet jatkoivat kasvuaan – usein yli kenkien leveyden. Tämä pakotti miehet kävelemään jalat tarpeeksi etäällä toisistaan, jotta koristeelliset soljet eivät olisi rikkoneet arvokkaita sukkia ja vahingoittaneet sääriä.
Tämän asian kertova teksti on yksi esimerkki tiiviistä mutta riittävän perusteellisesta selityksestä, joka auttaa ymmärtämään yhteydestään irrotetun esineen käyttöä omana aikanaan. Tämän tyyppisillä teksteillä näyttelyn järjestäjät palvelevat kävijää kiitettävästi. Sisällön lisäksi aivan erinmaista tässä näyttelyssä on myös tekstin koko ja sijainti. Punainen teksti vaalealla pohjalla ja sopivalla korkeudella – sekä ranskaksi että englanniksi – on niin helposti luettavaa, etten muista moista nähneeni.
Kaikkien ihmisten itselleen keksimien kivuliaitten ja epäkäytännöllisten keksintöjen vastapainoksi täytyy mainita italialaisen suutarimestari Salvatore Ferragamon (1898–1960) tapa tehdä jalkineita. Hän saavutti 1930–40-luvulla suosiota erityisesti Hollywoodissa. Eikä ihme. Hän nimittäin teki kuuluisille asiakkailleen näiden jalkoja mukailevat yksilölliset puulestit. Näin hän saattoi tehdä kekseliäistä ja näyttävistä luomuksistaan myös jalkaan sopivia, siis mukavia ja käyttökelpoisia. Lestit eivät ole näyttävintä aineistoa mutta ehdottomasti kiinnostavia. Niiden äärellä pääsee melkein helpotuksen huokaus. Onneksi leskirouva Wanda Ferragamo (1921–2018) on museoinut nämä sittemmin teolliseksi muoti-imperiumiksi kasvaneen yrityksen alkuaikojen aarteet.
Mitä historiaan tulee, näyttely tarjoaa, sen minkä lupaa – ja vähän enemmänkin. Esittelyteksti nimittäin antaa ymmärtää, että näyttely alkaa myöhäiskeskiajasta, mutta esillä on varhaisempiakin jalkineita, mm. hellenistisen ajan Kreikasta.
Mitään yhtenäistä kronologista esitystä edes Länsi-Euroopan jalkinemuodin kehityksestä ei luonnollisestikaan ole tarjolla. Varhaisimpia säilyneitä jalkineita on vähän ja sen verran pitkin ajallisin harppauksin, että rakenteen, käyttötavan tai jonkin muun teeman mukainen esittely on valittu ratkaisuksi, ja siinä onkin onnistuttu.
Kuten arvion alkupuolella mainitsin kuvan 2 yhteydessä, jossa 1600-luvun kenkiä on esillä rinnan 1900-luvun jalkineiden kanssa, aina teema ei ole ihan selvä. Toisaalla taas yhdistävä tekijä näkyy ilman tekstejäkin, kuten korokepohjaisten jalkineiden kohdalla. Jos näyttelyn otsikon sanasta historia tulee lähinnä mieleen ajan kulku, niin vähintäänkin yhtä keskeisessä osassa ovat erilaiset poikkileikkauksen omaiset ajalliset ja kulttuuriset rinnastukset. Ne kertovat vanhaa tosiasiaa siitä, kuinka jollei sama niin ainakin hyvin samantapainen asia keksitään toisistaan riippumatta ja tunnetun muodon sovelluksena eri puolilla maailmaa ja samassakin kulttuuripiirissä aina uudelleen.
Näyttelyn järjestäjät ovat tehneet perusteellista ja kattavaa työtä siinä, että eivät ole asettaneet esille vain kiehtovia kummajaisia tai ylellisiä muotituotteita. Erilaisten melko tavallisten ammattien työkengät saavat oman osansa, samoin työt ja esittävät taiteet, joissa jalkineet ovat yksi tunnusomainen osa, kuten cowboysaappaat, balleriinatossut ja klovnin ylisuuret kengät. Videoilta voi seurata eri maiden sotilas- ja vahtiparaateja sekä niissä käytettyjä melko samanlaisia ja aivan erilaisia jalkineita. Videolla näkyy myös ehkä ainutlaatuisimmat erityiseen tehtävään suunnitellut jalkineet eli kuusaappaat ja vieressä niiden vaikutus tavalliseen muotiin.
Vapaa-ajan ja muodollisen arkipukeutumisen sekoittuminen näkyy myös jalkineissa. Varsinaiset urheilujalkineet ja rinnalla laajalevikkinen jalkinetyyppi, lenkkarit, saavat tietenkin oman osansa näyttelyssä. Ja kun jokin asutyyppi tulee kyllin suosituksi, valmistajat reagoivat valmistamalla sitä kaikissa hintakategorioissa. Mikään ei ole niin arkista, etteikö siitä saisi myös luksustuotetta.
Jalkojen suojaamisen ja koristamisen sekä sosiaalisen merkityksen ohella kengillä on merkittävä osa myös ihmisten fantasiamaailmassa. Melkein mistä tahansa kengästä voi tulla jollekulle fetissiesine. Sellaisiksi on kuitenkin aivan erityisesti myös suunniteltu ”jalkineita”, joilla ei ole lainkaan jalkineille tyypillistä seisonta, kävely tai juoksufunktiota. Tunnetuimpia eroottisia fetissijalkineita ovat 1800–1900-luvun vaihteen Wienissä valmistetut naisten kengät ja saappaat. Näyttelyn suunnittelija ei ole osoittanut kovin suurta kekseliäisyyttä, kun hän on sijoittanut tällaiset jalkineet siten, että katsojan on pakko ryhtyä tirkistelijäksi. Kukin jalkine on seinään upotetussa lasikaapissa, jonka edessä on musta verho. Nämä näyttelyesineet siis voi nähdä vain, kun nostaa verhon syrjään.
Kaikki fantasialuomukset eivät kuitenkaan liity ainakaan ilmiselvästi erotiikkaan. Kyseessä saattaa olla silkka luomisen ilo tai ylenmääräisen koristeellisen esineen tekeminen, historiallisten ikonien variointi, eläinten kavioiden ja tassujen jäljittely, muotojen kokeilu, etenkin veistoksellisuus. Näissä näyttelyn päättävissä luomuksissa on myös uusia materiaaleja, kuten kromattua vinyyliä, hiilikuitua ja 3D-tulostettua muovia.
Kun jälkikäteen kotona katson runsasta kuvasaalista näyttelystä, tajuan viimeinkin, miten suunnattoman monipuolinen ja kattava näyttely on kyseessä. Siksi ihmettelenkin, miksi näyttelyssä oli vain puolikiinnostunut ja vähän pettynytkin olo.
Ensinnäkin syynä voi olla se, että jos on nähnyt samoja jalkineita hienosti esitettyinä Roman-sur-Isèressä pariinkin kertaan ilman tungosta ja vielä saanut nähdä erikoisaarteita varastossa ja on nauttinut yksityisestä opastuksesta Salvatore Ferragamon museossa Firenzessä, lopputulos on kuin hemmotellulla lapsella, joka odottaa aina vain parempaa. Toinen syy on ehkä se, että vähän aikaisemmin olin käynyt ensimmäistä kertaa Musée du quai Branly Jacques Chiracissa. Siellä olin ihastellut museon erinomaista esillepanoa ja pimeydestä huolimatta varsin raikasta tunnelmaa.
Suosittelen lämpimästi sekä tätä jalkinenäyttelyä että Musée du quai Branly Jacques Chiracia, jonne osa jalkineista palaa näyttelyn jälkeen.
Ritva Koskennurmi-Sivonen
Kuvat Ritva Koskennurmi-Sivonen ja Hannu Sivonen
[1] Vuonna 2006 avattu Musée du quai Branly Jacques Chirac ansaitsisi aivan oman esittelynsä. Museon kokoelmat ja niiden sanallinen luonnehtiminen on aiheuttanut erimielisyyttä sekä Ranskassa että ulkomailla. Puhuako alkuperäiskansoista, ei-eurooppalaisesta kulttuurista vai mistä? Ja edustavatko kokoelmat taidetta vai kulttuuria yleisemmin?