Ritva Koskennurmi-Sivonen ja Pirita Seitamaa-Hakkarainen
Käsityö ja käsityöntekijät voidaan nähdä varsin erilaisissa suhteissa luovuuteen. Monet ihmiset tekevät käsitöitä, jotka perustuvat perinteisiin materiaaleihin ja työmenetelmiin. Mallit saattavat seurata jo hyväksi havaittuja muotoja. Toiset ihmiset kokevat käsityön mielekkäänä juuri siksi, että siinä he voivat toteuttaa uusia ja kokeilevia ideoitaan, siis olla luovia. Silloinkin, kun käsityöntekijän materiaalit ja menetelmät ovat perinteisiä tai muuten tunnettuja, tehtävä vaatii usein suunnittelua ja uudenlaista muotoilua. Luovuutta tarvitaan kokonaisten uusien tuoteryhmien suunnittelussa yhtä lailla kuin työn yksityiskohtien ratkaisuissa, vaikka kokonaishahmo olisikin melko hyvin ennalta tunnettu.
Luovuuden psykologinen tutkimus on alkanut vasta 1950-luvulla (Sternberg & Lubart, 1999). Aiemmin luovuuden lähteenä nähtiin mystinen tai hengellinen inspiraatio tai ulkopuolisen voiman, esimerkiksi muusan, vaikutus. 1950-luvulla luovuuden tutkimiseen suuntauduttiin pragmaattisesti. Tällöin kehiteltiin käytännöllisiä luovuuden edistämisen menetelmiä, mm. Osbornin (1953) aivoriihitekniikka. Freudia seuraava psykodynaaminen näkökulma luovuuden tutkimiseen selitti luovuutta tietoisen ja alitajunnan jännitteenä. Ajateltiin esimerkiksi, että taiteilija työstää alitajuntaisia toiveita julkisesti hyväksyttyyn muotoon. Psykoanalyyttiset selitykset luovasta prosessista perustuivat tapauskuvauksiin. Psykometrinen näkökulma luovuuden tutkimiseen toi esiin luovan ihmisen persoonallisuuspiirteet ja Guilfordin (1950) luovuustestin sekä Torrancen (1974) TTCT-luovuusmittarin, jolla mitataan sellaisia ominaisuuksia kuin
Kognitiivinen luovuuden tutkimus on kiinnostunut keksimisen prosesseista. Newell ja Simon (1972) ovat tutkineet ongelmanratkaisua ja heuristiikkaa. Boden (1992) ja Johnson-Laird (1988) ovat simuloineet luovuutta tietokoneilla.
Useat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita luovuuden psykososiaalisesta ulottuvuudesta. Esimerkiksi Amabile (1983) on tutkinut luovien ihmisten luonteenpiirteitä ja sisäistä motivaatiota. Barron ja Harrington (1981) ovat tutkineet itseluottamusta, viehtymystä monimutkaisten tilanteiden ratkaisemiseen, esteettistä orientaatiota ja riskinottoa. Simonton (1984; 1994) on tutkinut sosiaalisen ympäristön merkitystä, sitä miten roolimallit, resurssit ja alalla olevat kilpailijat vaikuttavat luovuuteen.
Luovuuden sosiaaliseen yhteyttä korostaen Harrington (1990) on esittänyt käsitteen ekologinen luovuus. Sillä hän tarkoittaa, että luovuudella on inhimillisen ekosysteemin ominaisuuksia: Luovuus tarvitsee kasvualustan. Se tarvitsee rohkaisevan ja kriittisen ympäristön elääkseen ja kasvaakseen.
Nykyisen luovuustutkimuksen ehkä tunnetuin henkilö Mihály Csíkszentmihályi (1988, 1996) edustaa monitieteistä lähestymistä luovuuteen. Monitieteinen teoria pyrkii yhdistämään luovan toiminnan kognitiiviset prosessit, yksilön ominaisuudet ja ympäristön merkityksen.
Vaikka luovuudelle ei ole mitään kaikenkattavaa yleistä määritelmää, jonkinlaisena lähtökohtana tai työversiona voidaan pitää Sternbergin ja Lubartin (1999) esittämää määrittelyä: ”Luovuus on kyky tuottaa työ, joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva).” Tämä on sikälikin hyvä määritelmä tämänkertaiseen käsittelyymme, että siinä on sana työ (work), joka voi siis hyvin olla myös käsityö. Soveltuva (appropriate) ja hyödyllinen ovat myös käsityön tutkijoille mieleisiä määreitä, sillä vaikka kaikkien käsitöiden ei suinkaan tarvitse tuottaa välitöntä hyötyä, mielellämme liitämme hyödyn, soveltuvuuden ja käytössä toimivuuden käsityötuotteiden positiivisiin ominaisuuksiin – uutuuden ja esteettisyyden ohella.
Heti tämän alustavankin määritelmän jälkeen on silti syytä muistuttaa luovuuden epämääräisyydestä. Luovuuden käsitteestä voidaan ylisesti todeta että:
Luovuus on paljon puhuttu mutta vähän tutkittu alue. Käsitteenä
luovuus on edelleenkin hämärä ja moniselitteinen.
Ei ole olemassa vallitsevaa yksimielisyyttä:
Kaikesta epävarmuudesta ja epämääräisyydestä huolimatta varmaa on, että ihminen luo uutta. Kuten Juha Varto (2001) sanoo: ”Ihmistä riivaa uuden himo. Tämä ei tule ilmi vain passiivisena uuden haluamisena vaan myös – ja ehkä ennen kaikkea – tarpeena itse tuoda uutta.”
Käsityön, suunnittelun ja muotoilun taiteellista tai esteettistä toimintaa (tuotesuunnittelua) korostettaessa suunnittelua on leimannut taiteellisen ilmaisun mystisyys, ainutkertaisuus ja subjektiivisuus. Teknispainotteinen suunnittelun (tuotekehitys) on puolestaan nähty edustavan loogista, teknis-rationaalista suunnittelun tarkastelutapaa. Taiteellisen toiminnan mystifioiminen on vaikeuttanut ilmiön taustalla olevien tiedollisten ja taidollisten osa-alueiden ymmärtämistä ja selittämistä (Bereiter & Scardamalia 1993; Boden 1992). Uudet ideat eivät kuitenkaan tavallisesti synny sattumalta, eikä luova prosessi perustu spontaaniin, ainutkertaiseen, subjektiiviseen prosessiin, jota ei voi analysoida. Uusi idea voi nousta yhtäkkisenä välähdyksenä, mutta sitä edeltää suhteellisen pitkä työskentely ongelman parissa. Kun opitaan tuntemaan ne prosessit, joita luova toiminta edellyttää, voidaan myös auttaa ihmisiä tulemaan luovemmiksi.
Vaikka luovuuden romantisointia ja mystisyyttä on kritikoitu, se ei suinkaan ole hävinnyt puheesta. Taideteollisen korkeakoulun 17.10.2001 järjestämässä Tulevaisuuden näkijät -seminaarissa esiintyi englantilainen tekstiilisuunnittelija Paul Singleton. Kuvatessaan designstudionsa työskentelyä hän mainitsi ainakin pariin kertaan ”It’s magic…when we work…I can’t explain it…” Kuulijan mieleen kuitenkin hiipi ajatus, että maagisuuden sijaan selittämättömyydelle voisi tarjota muutamaa vaihtoehtoista selitystä. Ensinnäkin: Jos suunnittelija on oppinut työnsä käytännössä vailla sanoja ja käsitteellistyksiä, hänellä on runsaasti hiljaista kokemustietoa, jota hän ei yksinkertaisesti osaa pukea sanoiksi, puhumattakaan että osaisi tai olisi tottunut puhumaan työstään käsitteellisin kuvauksin. Toiseksi: Koska suunnittelija sanoi kuitenkin matkustavansa paljon ja puhuvansa asiakkaiden kanssa suunniteltavista kankaista, hän ei voi olla täysin kykenemätön puhumaan tuotteistaan ja niiden suunnitteluun liittyvistä seikoista. Silloin kyseessä saattaisi olla protektionismi. Jos tuotanto on ”magic”, siitä ei tarvitse kertoa, eikä menestystekijöitä tarvitse paljastaa. (Vrt. Tieto, taito ja tekijän hiljainen tieto -luento)
Käsityön kohdalla luovuuteen on liittynyt myös taitojen harjoittamista koskeva ennakkoluulo. Pitkään (varsinkin 1970-luvulla) nimittäin ajateltiin, että käsityöntekijän taitavuus olisi jotenkin ristiriidassa luovuuden kanssa. Tähän seikkaan on kiinnittänyt huomiota mm. englantilainen tutkija Peter Dormer ja yhdysvaltalainen Sally Markowitz. Asian analysointi ja käsitteellinen jäsentäminen auttavat kuitenkin huomaamaan, etteivät työssä näkyvät kädentaidot ja luovuus ole ristiriidassa keskenään. (Ks. Tieto, taito ja tekijän hiljainen tieto -luento)
Margaret Boden (1990) on esittänyt, että luovuutta voidaan tarkastella ja arvioida kahdella tasolla. Hän on nimennyt ne psychological creativity (P-luovuus) ja historical creativity (H-luovuus).
P-luovuus on jollakin olennaisella tavalla uutta yksilölle. Tässä mielessä esimerkiksi jokainen lapsi on luova keksiessään ratkaisuja eteen tuleviin ongelmiin. Lukemattomat ihmiset ovat voineet keksiä saman ratkaisun, mutta ihminen on silti yksilötasolla luova keksiessään ratkaisun muista riippumatta.
H-luovuus on jollakin olennaisella tavalla uutta koko ihmiskunnan historiassa. H-luovuuden arviointi on mahdollista vasta myöhemmin, koska samanlaisia ideoita kehitellään yhtä aikaa eri puolilla maailmaa.
Historiallisessakin mielessä todella uusia ja harvinaisia keksintöjä saattaa silti syntyä useampia kuin yksi yhtä aikaa. Tällaisia tunnettuja keksintöjä ovat esimerkiksi evoluutio-oppi ja radio. Samaan aikaan kuin Darwin kehitti oman teoriansa lajien synnystä, toinen tutkija Uudessa Seelannissa ponnisteli samanlaisten ajatusten parissa. Tässä tapauksessa vain toinen keksijöistä on jäänyt suuren yleisön tietoisuuteen. Radion keksivät venäläinen Popof ja italialainen Marconi jokseenkin samanaikaisesti ja toisistaan tietämättä. Yhtäaikaisuus ei siis välttämättä kerro vakoilusta vaan siitä, että asia on ilmassa; kyseiselle keksinnölle on olemassa ns. tilaus. Vaikka keksinnön on tehnyt enemmän kuin yksi henkilö, näiden keksintöjen voidaan kuitenkin katsoa edustavan H-luovuutta, koska ne ovat harvinaisia ja niillä on todella historiallista merkitystä.
Bodenin jäsennykseen voitaisiin vielä lisätä kontekstuaalinen tai situationaalinen luovuus. Esimerkkinä kontekstuaalisesta luovuudesta voisi olla vaikkapa muotisuunnittelijan työ. Häneltä odotetaan uusia ideoita tietyssä ajassa ja paikassa. Hänen asiakaspiirinsä tuskin antaa arvoa suunnittelijan P-luovuudelle, ts. sille, että hän tuntisi luomisen iloa itselleen uusista asioista, joita muutkin tekevät toisaalla. Olisi kuitenkin kohtuutonta odottaa, että suunnittelija keksisi jotain historiallisesti täysin uutta. Ja jos hän keksisikin, vasta aika näyttäisi olisiko se todella mullistava ja ainutlaatuinen uudistus. Suunnittelijan on osoitettava luovuutensa oman toimintansa kentällä ja suhteessa kilpailijoihin.
Boden erottaa vielä ”todella uuden idean” uutuudesta. Hänen mukaansa uutuus voidaan generoida tunnettuja sääntöjä noudattaen. Luova idea on aina yllättävä jollakin syvällisemmällä tavalla. Silti on mahdotonta määritellä, miten uusi idean täytyy olla, jotta sitä voisi pitää luovana.
Läheistä sukua Bodenin ajatuksille on Harringtonin (1990) näkemys luovuudesta yksityinen–sosiaalinen-jatkumona. Yksityinen luovuus koskettaa lähinnä yksilöä itseään; sosiaalinen luovuus vaikuttaa suurten ihmisjoukkojen elämään.
Luovuus ei riipu pelkästään eikä edes ensisijaisesti uusien ideoiden generoinnista. Jotta voisi ajatella omintakeisella tavalla, täytyy olla selvillä toisten ajatuksista. (Pätee kaikilla aloilla: tiede, taide, muoti, käsityö jne.) Traditiolla ja toiminta-alalla on aina merkitystä, koska luovia tuotteita verrataan jo olemassa oleviin. Luova ajatus on harvoin yhden tekijän työn tulos; pikemminkin se on sosiaalisen vuorovaikutuksen ja luovan yksilön yhteistuotos. (Lawson)
Sosiaaliset kontaktit ja keskusteluyhteys erilaisten henkilöiden kanssa on olennainen osa luovaa prosessia. Tieteellisen ajattelun kannalta tämä on vielä keskeisempää kuin esim. taiteessa.
Kognitiotieteellisessä luovuuden tutkimuksessa puhutaan hajautetusta kognitiosta. Hajautunut kognitio ( engl. distributed cognition) merkitsee yksilön tiedonkäsittelykyvyn rajoitusten kiertämistä nojautumalla fysikaalisesti tai sosiaalisesti hajautettuihin resursseihin.
Käsityössä fysikaalisesti hajautunut kognitio toteutuu luonnoksissa ja kokeiluissa. Suunnitteluprosessin keskeisenä piirteenä onkin suunnittelijoiden luontainen tapa käyttää erilaisia visuaalisia tietoedustuksia (representaatioita), kirjallisia muistiinpanoja sekä graafisia mallikuvia suunnitteluideoiden esittämiseksi, kehittämiseksi ja taltioimiseksi (Goel 1995). Nämä mallit toimivat ajattelun ja kommunikoinnin apuvälineinä. Visualisoinnin merkitystä suunnitteluprosessissa tarkastellaan suunnitteluprosessi luennon yhteydessä.
Tähän liittyvä verkkoartikkeli on Visualization and Sketching in Design Process.
Monien kognitiivisten saavutusten edellytyksenä on useiden ihmisten organisoitu ja tavoitteellinen yhteistoiminta. Sosiaalisesti hajautunut kognitio tarkoitaa, että ihmisen tiedonkäsittelykyvyn rajoitukset voidaan kiertää jakamalla kognitiivinen kuormitus usean yksilön kesken. Lähtökohtana on ihmisten kognitiivinen työnjako.
Kehittynyt tietoyhteiskunta (engl. knowledge society), jossa tiedon hallitsemisella, tuottamisella ja luomisella on aikaisempaa olennaisesti suurempi merkitys, asettaa ihmisen tietojen ja taitojen kehittymiselle yhä suurempia vaatimuksia (Hakkarainen Lonka & Lipponen 1999). Kaikilta työntekijöiltä edellytetään korkeatasoista asiantuntijuutta ja sen jatkuvaa kehittämistä nojautumalla tiiviiseen yhteistyöhön ja verkostoitumiseen muiden asiantuntijoiden kanssa. Modernissa muotoilussa ei enää voida nojautua ainoastaan yksittäisiin lahjakkaisiin yksilöihin, vaan nykyiset avoimet ja kompleksiset suunnitteluongelmat vaativat suunnittelutiimien ja yhteisöjen moninaista osaamista. Globaalissa taloudessa on enää vain harvoin mahdollista koota alan huippusuunnittelijoita samaan tilaan, ja huomattava osa suunnittelusta tapahtuu virtuaalisten tiimien työnä. Verkkoympäristöjen kehittäminen perustuukin juuri sosiaalisesti hajautuneen kognition käsitteeseen.
Yksilön älyllisen kehityksen tärkein voimavara on toiminta osana asiantuntijoiden verkostoa. Asiantuntijoiden yhteisö tai verkko voi toimia
Jaettuun asiantuntemuksen perustuvat osaamisyhteisön jäsenten erilainen tietopohja ja kokemustausta tukee uusien innovaatioiden syntymistä.
Ammattilaisten suunnitteluprosessissa on oleellista yhteisesti jaettu tietämys, jota edustavat yhteiset suunnitteluideat ja niiden tulkinnat sekä visuaaliset luonnokset. Yhteistyö ja yhteisöllisen suunnittelu ovat yhä keskeisemmässä asemassa nykypäivän suunnitteluammateissa (Ferguson 1992; Nonaka & Taceuchi 1995) ja yhä tärkeämmäksi tutkimuskohteeksi on nousemassa suunnittelutiimien työskentelyn analysoiminen. Suunnittelijat joutuvatkin usein etsimään muiden asiantuntija-alojen tuottamaa tieteellistä ja käytännöllistä tietoa.
Suunnitteluryhmissä eri asiantuntemusalojen edustajat työskentelevät yleensä saman laajan ongelmakokonaisuuden parissa. Yhteisöllisellä ja hajautuneeseen asiantuntijuuteen perustuvalla suunnittelulla tulee olemaan yhä keskeisempi merkitys nykypäivän suunnittelussa. Jakautuneeseen asiantuntemukseen perustuvaan yhteisölliseen suunnitteluprosessiin onkin kehitetty oma mallia. (Verkostopohjainen oppimisympäristö yhteisöllisen suunnittelun tukena tai multimediana http://fle.uiah.fi/Presentations/neonate/kuva1.html)
Modernien organisaatioiden päätavoitteena ei ole oppiminen, vaan yhteisen tiedon kehittäminen ja uuden tiedon luominen. Tieto voidaan ymmärtää ’asiaksi’ tai objektiksi (esim. tuotesuunnitelma, liiketoimintastrategia, markkinointisuunnitelma) jota voidaan järjestelmällisesti tuottaa, kehittää tai ostaa ja myydä. Järjestelmällistä työskentelyä tiedon kehittämiseksi kutsutaan tiedonrakenteluksi (knowledge building). (Bereiter & Scardamalia, 1993; Hakkarainen, Lonka & Lipponen, 1999).
Tiedonrakentelu on tuottavaa työtä, joka lisää tiedon arvoa. Tietoinen ja tiedostamaton toimivat rinnakkain luovassa prosessissa. Luovat ajatukset eivät synny tyhjästä (ex nihilo). Luovilla ihmisillä on paljon tietoa omalta alaltaan ja useimmiten myös monilta muilta aloilta. Tieto ei estä omaperäisten ajatusten esiintuloa vaan edesauttaa uusien ajatusten generoinnissa ja varsinkin arvioinnissa. Tiedon hankkiminen on useimmiten tietoista, vaikka se voi olla myös harrastuksenomaista tai epämääräistä uteliaisuutta. Tietojen yhdistämisen uusiksi kokonaisuuksiksi voi olla tietoista tai täysin tiedostamatonta. (Ei osata selittää, miten ratkaisuun päädyttiin.)
Luovat ihmiset ovat uteliaita, intuitiivisia, sietävät hyvin asioiden monimutkaisuutta, moniselitteisyyttä ja epävarmuutta, kritiikkiä ja kilpailua. (Amabile1990; Boden 1990) Luovuus voidaankin nähdä eräänlaisena olemisen epäjatkuvuuden aukkojen täyttämisenä, ja epäjatkuvuus on nähty jopa luovuuden ehtona. Kun kaikki ympärillä ei ole valmista ja täydellistä, ihminen pyrkii kohti eheyttä. Riittämätön tieto vaatii luomaan uutta. (Varto 2001)
Aukkojen täyttämisestä on kysymys myös silloin, kun kulttuurien ja tieteiden välinen vuorovaikutus luo uusia näkökulmia ilmiöihin ja rakentaa tietoa yhteisissä projekteissa. Jussi T. Koski (2001) on kuvannut tällaista tieteidenvälistä tiimityötä improvisoivaksi jazzmentaliteetiksi.
Silloinkin kun ihminen tekee luovaa työtä yksin tai näennäisesti yksin, hän harvoin generoi uusia ajatuksia yksinomaan omasta päästään. Jos tästä seikasta ei ole tietoinen, toisten ajatuksiin tutustuminen voi tuntua vähän epäilyttävältä, jopa pelottavalta. Luovan työn noviisi saattaa kuvitella, että hän tietoisesti tai tiedostamattaan kopioi toisten ideoita, ja pitää siksi parempana olla tutustumatta niihin. Toisten töihin tutustuminen kuitenkin kuuluu luovuuteen, halusipa olla luova tieteessä, taiteessa, käsityössä tai millä alalla tahansa. Sille, että tiedostaa ja tunnustaa käyneensä toisten ideoilla on tieteessä omat menettelytapansa – lähdeviitteet. Käsityön ja taiteen kentillä menettely ei ole yhtä selvä, mutta mahdollinen kuitenkin.
Kollegamme Jussi T. Koski on teoksessaan Luova hierre käsitellyt tätä seikkaa monelta kannalta. Kyynisimmästä päästä on hänen 1980-luvulla yhdysvaltalaisesta päivälehdestä poimima sitaatti: ”Jos varastat yhdeltä kirjailijalta, kyse on plagioinnista. Jos varastat usealta, kyse on tutkimuksesta.” Humoristisempi versio siteeraamisesta ja syntetisoinnista on mainitun teoksen esipuheessa, jossa Koski esittää luovuuskirjan kirjoittamisen synnyttämismetaforana. Hän tunnustaa olleensa ”sillain” monien teoreettisten ja muiden aineistojen kanssa. Ehkä sitten neutraalein metafora on se, että Koski näkee luovuuden ”jättiläisen olkapäillä seisomisena”. Eli luova toiminta jollakin alalla edellyttää sen alan arvostettujen toimijoiden työn tuntemista, olemassa olevalle perustalle rakentamista, perustan jalostamista, kumoamista tai ohittamista.
Tasapuolisuuden vuoksi mainittakoon, että jättiläisetkin seisovat, paitsi toisten jättiläisten, joskus ja ehkä useinkin myös pikkujättiläisten olkapäillä. Ts. kuuluisien opettajien ja tutkimusten ohjaajien lanseeraamat käsitteet voivat juontaa juurensa oppilaiden tai tutkimusryhmän nuorempien jäsenten ideoihin. Tässä luennossa esiin tuleva kuuluisa flow-käsite on hyvä esimerkki tästä. Se on alunperin vuorikiipeilijöitä tutkineen MacAlcoonin termi, vaikka se viitteissä aina menee Csíkszentmihályin piikkiin. Vaikka Csíkszentmihályi jossain tekstissä olisi oppilaansa lähteen maininnutkin, kuka sen tietää tai muistaa. (Tästä asiasta toinen meistä, RKS, keskusteli ao. jättiläisen toisen oppilaan Eugene Haltonin kanssa Englannissa Consuming Craft -konferensissa toukokuussa 2000.)
Maailmanhistorian suurina luovina kykyinä pidettyjen henkilöiden menestys perustuu siihen, että he oivaltavat toisaalta hyötyä edeltäjistään ja toisaalta olla vapaita suhteessaan heihin. Seuraavassa katkelmassa on kirjailija Kersti Bergrothin pohdiskelua Goethesta:
Goethe oli uskalias samalla tavalla kuin Kepler ja Galilei olivat olleet uskaliaita. Hän otti kyllä kunnioittavasti selvää kaikesta, mitä ajattelijat ja tutkijat ennen häntä olivat tehneet, mutta hän ei antanut kunnioituksensa sitoa itseään vaan katseli aina ilmiöitä kuin olisi hän ensimmäinen ihminen, joka näki ne. Hän katseli niitä uteliaasti ja puhtaasti kuin lapsi ja uskoi omiin silmiinsä ja omaan ajatuskykyynsä. Linnéstä huolimatta hän keksi oman tapansa ymmärtää kasvikuntaa. Newtonista huolimatta hän keksi värioppinsa. Tämä on yksi Goethen nerokkaimmista kyvyistä: kyky oppia edeltäjiltään ja samalla olla vapaa heihin nähden. Hän halveksii niitä, jotka luulevat voivansa päästä tuloksiin oppimatta ensin toisilta. Yhdessä pilarunossaan hän sanoo ihmisestä, joka ei halua olla velkaa kenellekään oppi-isälle mistään vaan ylpeilee omavaraisuudestaan, että hän siis on ”narri omin päin”.
Poincarén alunperin esittämässä nelivaiheisessa luovuusmallissa (josta on muunnelmia kaikkien tutkijoiden kirjoituksissa, toisinaan myös useampivaiheisena) tietoinen ja tiedostamaton vuorottelevat:
1. valmistautuminen – tiedonhankinta
2. hautuminen (incubation) – tiedostamaton prosessointi
3. oivaltaminen (insight, illumination) – hetkellinen ahaa-elämys
4. todentaminen / jalostaminen / viimeistely / arviointi (verification / elaboration)
Riippuu alasta, miten luovaa oivallusta jatkokäsitellään ennen
sen julkistamista.
Tämän ongelmaratkaisumallin pääpiirteet on niin laajasti tunnustettu, että mallin toisintoja pienin muutoksin esitetaa useissa luovuutta käsittelevissä teksteissä.
Tietoinen valmistautuminen luovaan tehtävään merkitsee tietoista (tuntien, vuosien) työtä.
Ongelmanratkaisun keskeyttäminen joksikin aikaa saattaa johtaa siihen, että ratkaisu löytyy nopeasti aloitettaessa ongelmanratkaisu uudestaan. Mikäli tietorakenteet joiden varassa ongelmaa on yritetty ratkaista eivät ole tarkoituksenmukaisia, ongelmanratkaisu ei etene. Palattaessa uudelleen ongelmanratkaisun pariin nämä tietorakenteet eivät enää ole aktivoituneita, ja ratkaisua voidaan yrittää aktivoimalla uusia lupaavampia rakenteita.
Hautumisajan (incubation) pituus liittyy olennaisesti luovan työn luonteeseen ja tekijän yksilöllisiin ominaisuuksiin. Tällä seikalla on selviä käytännöllisiä vaikutuksia esimerkiksi käsityönopetuksen järjestelyihin oppilaitoksissa. Vaikka tiukat periodit saattavat olla tehokkaita työn organisoimisen kannalta, uutta luovan prosessin hautumisvaihe saattaa kärsiä liian tiiviistä tahdista.
Oivaltaminen saattaa tapahtua tietoisen työn aikana, mutta kiteytyneet luovat oivallukset tapahtuvat todennäköisemmin silloin, kun ihminen ei tietoisesti ajattele tehtäväänsä. Esim. loma toisessa ympäristössä, harrastaminen, joutilaisuus tai konkreettinen käsillä tekeminen ovat tuottaneet luovia oivalluksia eri aloilla. (Csíkszentmihályi & Sawyer)
Käsillä tekeminen on tässä ymmärrettävä hyvin laajasti. Sitä voi olla vaikkapa puutarhan hoito, siivoaminen, auton peseminen tai varsinaisen käsityö merkityksessä uuden tuotteen valmistaminen.
Poncarén alkuperäinen nimitys viimeiselle vaiheelle oli todentaminen. Kun otetaan huomioon, että Poincaré oli matemaatikko, keksinnön todentaminen on ymmärrettävää. Monilla muilla luovan toiminnan aloilla, kuten taiteellisessa ilmaisussa ja käsityössä, luovaa ratkaisua ei kuitenkaan tarvitse tai voi todentaa, todistaa oikeaksi tai päteväksi. Viimeisessä vaiheessa luovaa tuotetta pikemminkin jalostetaan, viimeitellään ja arvioidaan muilla kuin totuusmittareilla.
Csíkszentmihályi (1990) korostaa luovuuteen liittyvää kolmea tekijää:
Alan (domain) tehtävä on säilyttää luovat ideat, jotka valikoituvat joltakin kentältä (field), ja välittää ne tuleville sukupolville. Yksilöt tuovat vaihtelua alalle ja muuttavat sen pysyvyyttä. Esimerkkinä alasta voisi olla vaikkapa käsityönopettajan koulutus. Se säilyttää kollektiivisessa muistissa, ihmisten toiminnassa ja materiaalisissa tuotteissa menneiden sukupolvien ideoita. Siinä on tietty pysyvyys, mutta jokainen yksilö tuo siihen jotain uutta.
Kenttä on alaa laajempi käsite. Koko käsityöllistä toimintaa voidaan pitää käsityön kenttänä, vaikka sekin tavallisesti näyttäytyy pienempinä tai erikoistuneempina osa-alueina. Kentän portinvartijat (gate-keepers) määrittävät, mitkä ideat ao. kentällä pääsevät esille. Koulutuksessa portinvartijoita ovat opettajat, jotka tietävät (ainakin jossain määrin), mikä on todella uutta ja (h-)luovaa ja mitä on jo nähty, vaikka se olisikin opiskelijalle uutta, p-luovaa. Taidekäsityöläisten keskuudessa portinvartijoita ovat galleristit ja kilpailujen juryt, jotka päättävät, kenen töitä otetaan esille pantaviksi.
Aika saattaa osoittaa, etä portinvartijat ovat olleet ”väärässä”. Luova ihminen voi joskus lunastaa paikkansa muutakin väylää pitkin kuin vartioidun portin takaa. Taiteen historiasta tunnetaan tapauksia, jotka ovat jääneet omana aikanaan vaille arvostettua näyttelysijoitusta, mutta joita jälkimaailma silti arvostaa. Kaikkea kentällä jo olevien vaikuttajien vieroksumaa uutuutta ei silti kannata tulkita omaksi väärin ymmärretyksi neroudeksi.
Luova suoritus vaatii 1) alaan liittyvää faktatietoa, kykyä muistaa asioita, jotka helpottavat uusien yhteyksien luomista sekä alalle ominaista teknistä erityistaitoa, 2) luovuustaitoja: kykyä nähdä asioita uudessa perspektiivissä ja suosia heuristisia ajatuskokeiluja, sekä 3) erityisesti tehtävään liittyviä tietoja, taitoja ja motivaatiota. (Amabile)
Tutkijoiden kesken ei vallitse yksimielisyyttä siitä, millainen tiedon laajuus on hedelmällisintä luovuudelle – eli erikoistuako kapea-alaisesti vaiko hankkia mahdollisimman laajat tiedot. Bereiterin ja Scardamalian (1993) mukaan alan asiantuntemus on edellytys luovalle toiminnalle.. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain alan ekspertit olisivat luovia ja etteikö luovia ratkaisuja voi syntyä ”erehdystenkin” kautta. Ainakin jonkinlainen alan tuntemus varmasti vaaditaan, mutta myös ulkopuolisen silmin saattaa nähdä ongelmia ja keksiä ratkaisuja, joita läheltä ei näe.
Kaikissa luovina pidetyissä tuotteissa on lopulta jotain uutta ja jotain ilmiselvää ja tutun tuntuista.
Luovuuden ilmenemiseen vaikuttaa sekä ulkoinen että sisäinen motivaatio.
Ulkoiseen motivaatioon vaikuttavat ympäristön olosuhteet, kannustus, erilainen palkitseminen, resursointi.
Sisäinen motivaatio muodostuu kyvystä sitoutua tehtävään. Luovuuteen kuuluu myös kyky muotoilla tehtävä itselle sopivaksi ja mieluisaksi, täydellinen syventyminen, jopa rakastuminen omaan työhön.
Sisäisen motivaation huippu on virtauskokemus (flow-kokemus). Se on onnellisuuden, ilon, tyydytyksen ja menestymisen tunne. (Csíkszentmihályi)
Tässä huippuelämyksessä ihminen ikään kuin tempautuu jonkin toiminnan suorittamiseen täydellisesti keskittyneenä, niin että hän hetkeksi unohtaa ympäristöön, itseensä ja muihin asioihin liittyvät huolensa ja epävarmuutensa. Se on puhdasta työhön tai toimintaan liittyvää iloa ja nautintoa, joka johtaa yksilön kehitykseen ja toiminnan monimutkaisuuden kasvamiseen. Virtaus esiintyy silloin, kun yksilö toimii oman suorituskykynsä äärirajalla ja sen tavoitteleminen ohjaa hänet jatkuvasti ylittämään itseään. Virtauksen kokeminen ennustaa paremmin kuin kykytestien tulokset yksilön taitojen myöhempää kehitystä. Luovat ihmiset työskentelevätkin innostuneesti ja keskittyneesti juuri siksi, että se on tuottaa heissä iloa (virtausta) eikä niinkään ulkoisten palkkioiden takia. Kun ihminen löytää uusia haasteita ja käyttää uusia taitoja, hän kokee syvää tyydytystä ja etenee kohti monimutkaisempaa tilaa. Näin virtaus johtaa toiminnan monimutkaistumiseen ja asiantuntijuuden syvenemiseen. Koska lapsille useimmat asiat ovat uusia ja innostavia, he elävät jatkuvassa virtauksessa.
Virtauskokemukseen liittyy
Esitetyn (annetun tai tunnetusti olemassa olevan) ongelman ratkaiseminen (presented problem solving). Tiedetään, että ongelma kaipaa ratkaisua, mutta ongelma saattaa olla suhteellisen selvä ja jäsentynyt tai jäsentymätön (Rowe: well-defined / ill-defined problem).
Hyvin määritellyssä ongelmassa:
Avoimesti määritellyssä ongelmassa:
Suunnitteluongelmilla on oma erityinen luonne, joka erottaa ne selkeästi omaksi luokakseen ihmisen yleensä kohtaamista ongelmista (Goel, 1995). tutkijat korostavat, että epävarmuus, suunnittelutehtävien ainutlaatuisuus ja suunnitteluun sisältyvät ristiriidat ovat tekijöitä, jotka ovat tyypillisiä monimutkaisille ongelmille – erityisesti suunnitteluongelmille. Suunnitteluongelmat eivät ole etukäteen annettuja, määriteltyjä ongelmia, johon lähdetään etsimään sopivaa ja parasta mahdollista ratkaisua. Ongelmilla on usein sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tilaus, ja suunnittelijan on kyettävä rakentamaan ”ongelmallisten tilanteiden kuvauksista” itse ongelma. Ongelma on siis epämääräinen. Tai ongelmaa ei ole edes aina tiedostettu ongelmaksi, joka voidaan ratkaista. Se jäsentyy vasta samalla, kun ratkaisu kehittyy. Nykypäivän ongelmat kostuvat hyvin erilaisista näkökulmista ja hyvin sekalaisesta ja arvovalinnoiltaan ristiriitaisistakin aineistoista.
Molempien ongelmatyyppien, mutta varsinkin keksittyjen ongelmien, ratkaisu käsittää useita kierroksia tietoista ja tiedostamatonta työskentelyä, joka voi kestää muutamasta tunnista useisiin vuosiin. (Csíkszentmihályi & Sawyer)
Suunnittelija ei ole pelkästään ongelmanratkaisija vaan keskeisempää on ongelman löytäminen, asettaminen ja rajaus. Suunnitteluongelmia käsitellään laajemmin suunnitteluprosessit-luennon yhteydessä.
Luovuuteen itseensä kuuluu, että ratkaisu on ennustamaton ja avoin. Siitä seuraa, että varhainen mahdollisten ja mahdottomilta vaikuttavien ratkaisujen määrällinen tai laadullinen karsinta heikentää lopputulosta. Runsas määrä vaihtoehtoisia ratkaisuja alussa ennakoi laadultaan korkeatasoista ratkaisua lopussa. (Csíkszentmihályi & Sawyer)
”Pakko on paras motivaatio” ei ole pelkkä klisee. Monilla ihmisillä on taipumusta selitellä aikaansaamattomuuttaan erilaisilla rajoituksilla ja resurssien puutteella. Kuten edellä jo kävi ilmi luovuus voidaan nähdä ”ekologisena prosessina”, joka puhkeaa kukkaan hyvällä kasvualustalla – resurssien ja kannustuksen lannoittamana. Luovaa ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä rajat ovat kuitenkin usein olemassa, ja ne jopa auttavat jäsentämään tehtävää. Tämä seikka on tullut esiin luovia henkilöitä koskevissa käsityötieteen tutkimuksissa, joista esimerkit kahdessa seuraavissa linkissä.
Mahdollisuuksien liikumatila (Paradigmatic latitude) tutkimuksessa Creating a Unique Dress (Koskennurmi-Sivonen 1998).
Suunnitteluprosessin rajoitteista ja suunnitteluavaruuksista on ilmestynyt artikkeli Kompositio ja konstruktio asiantuntijoiden ja aloittelijoiden suunnittelussa. Seitamaa-Hakkarainen, P. (1998) Käsiteollisuuden tutkimusseuran julkaisu Arteologi nr 7.
Bereiterin ja Scardamalian (1993) mukaan alan asiantuntemus, ainakin tietojen ja taitojen perustuntemus, on edellytys luovalle toiminnalle. Alan asiantuntijalla on kyky erottaa lupaavat ajatukset ei-lupaavista. Kaikkia potentiaalisesti mahdollisia suunnitteluratkaisuja on ylivoimaista käsitellä yksitellen ja tyhjentävästi, joten ongelmanratkaisun avaimena on ongelma-avaruuden rajoittaminen ja kognitiivisten ponnistusten valikoiva suuntaaminen tiedonalueelle erityisen tiedon hallinnan välityksellä. Asiantuntijalle on luonteenomaista myös se, että hänellä on runsaasti käytännöllistä tai ’hiljaista’ (engl. tacit) tietoa periaatteiden ja toimintamallien soveltamisen ehdoista eri tilanteissa. He erottavat kahdenlaisia asintuntijuuden lajia. Dynaaminen asiantuntijudessa yksilö investoi jatkuva uudelleen oppimiseen ja uusien ongelmien ratkaisemiseen. Dynaamisella asiantuntijalla on myös pyrkimys hahmottaa oman alansa ongelmia monimutkaisemmalla ja syvemmällä tasolla rutiiniasiantuntijalla.
Asiantuntemusta ja luovuutta on käsitelty laajemmin mm. artikkelissa Seitamaa-Hakkarainen, P. 1996. Asiantuntemus ja luovuus.
Lopuksi esittelemme vielä yhden käsitteen, jonka alkuperä on hyvin erilainen kuin edellä siteeratut luovuustutkimukset. Bricolage kuitenkin liittyy luovuuteen sikäli, että siinä on kysymys kulttuurin luomisesta siten, että olemassa olevia mahdollisuuksia nähdään uudella tavalla.
Bricolage on ranskalaisen strukturalistisen antropologin ja semiootikon Claude Lévi-Straussin (1967) käsite, jolle ei ole hyvää suomennosta. Sana on ranskaa ja sanakirjamääritelmän mukaan se tarkoittaa askartelua. Kulttuurin tutkimuksessa sanan käyttö on kuitenkin paljon laajempi, ja se tarkoittaa kulttuurin tuottamista käsillä olevan materiaalin (tai abstraktienkin ainesten) ehdoilla. Bricolage on kokenut uuden tulemisen ja Lévi-Straussin esittämää laajemman soveltamisen myöhäismodernissa kulttuurintutkimuksessa, jossa sitä on sovellettu erilaisille elämänaloille, mm. pukeutumiseen ja käsityöhön.
Monet käsityöntekijät tunnistavat tilanteet, joissa he uuden tehtävän edessä kaivelevat vanhoja varastojaan ja keksivät uutta käyttöä vanhoille tarvikkeilleen. Tai tehtävä voi osoittautua materiaalihankinnan puolesta ongelmalliseksi, vaikka kysymyksessä olisi uuden materiaalin etsiminen. Silloin bricoleurin mentaliteelilla varustettu käsityöntekijä keksii ratkaisun muista olemassa olevista materiaaleista, joita ei alunperin ole lainkaan tarkoitettu kyseiseen käyttöön. Tehtävän onnistuminen tietenkin riippuu sitä, ovatko uuteen käyttöön otetut materiaalit lopulta soveltuvia siihen.
Pahimmillaan materiaalien uusiokäyttö saa aikaan sellaisia tuotteita kuin maitopusseista (joita onneksi ei enää ole olemassa) virkatut matot – ja muuta vastaavaa krääsää. Parhaimmillaan se tuottaa esteettisiä ja yllätyksellisiä esineitä. Tällainen on esimerkiksi erääseen iltapukuun valmistettu täsmärintakoru. Se koostuu yhdestä vanhasta koristeellisesta vyönsoljesta, kahdesta korvakorusta ja muutamasta ametistihelmestä, jotka jäivät yli kaulanauhasta. Koru on niin täydellisesti paikallaan violetissa iltapuvussa, että kukaan ei varmasti tule analysoineeksi, mistä materiaaleista se on valmistettu. Se arvon voi todeta vain ottamalla sen pois, jolloin on ilman muuta selvää, että puku on autio ja että siitä puuttuu jotain.
Bricolage on ”konkreettisen elementin tiedettä”. Se on erilaista kuin pitkälle systemaattisesti kehitetty insinööritieteellinen tapa suhtautua tuotantoon. Bricolageprosessiin liittyy kyky nähdä esine tuoreella tavalla, esim. jonakin muuna, kuin mitä se alunperin on. Tämä on ominaisuus, joka liittää sen luovuuteen. Bricolage-tyyppinen tuottaminen sopii hyvin ainutkertaisiin prosesseihin ja siksi myös käsityöhön. Verratessaan bricoleurin/bricoleusen ajattelua insinöörin ajatteluun Lévi-Strauss on todennut, että jälkimmäiselle on tyypillistä se, että uuden luomisella pyritään ylittämään olemassa olevat rajoitukset – pyritään tekemään jotain, mitä ei vielä ole olemassakaan. Insinöörimäinen ajattelu on tyypillistä teolliselle toimintakulttuurille. Lévi-Strauss kuitenkin painottaa, että bricolagea ja teollista tuottamista ei voida pitää evoluution eri asteina. Ne ovat erilaisia ajattelutapoja, jotka eivät voi korvata toisiaan ja jotka eivät ole täysin toisiaan poissulkevia. Kysymys on pikemminkin elämänasenteesta ja erilaisesta orientaatiosta kuin täysin erilaisesta luovuudesta.
Miten luoda virtausta tuottavia ongelmanratkaisutilanteita?
Milloin olet kokenut keksimisen iloa – virtausta?
Miten oppia muotoilemaan ongelma itselle sopivaksi?
Millaisessa tilanteessa tieto on auttanut luovaan ratkaisuun?
Millaisessa tilanteessa kentän ulkopuoline henkilö on pystynyt näkemään
tilanteen tuorein silmin?
Milloin uusi, luova ajatus on ollut ”väärä” ratkaisu
ao. tilanteeseen?
Kokemuksia portinvartijoista.
Rajoiteet luovuuden stimulaattoreina.
Tunnistatko omassa toiminnassasi bricolagelle ominaisia piirteitä?
Amabile, T. 1990. Within you, Without You: The Social Psychological Creativity, and Beyond. Teoksessa Runco, M. and Albert, R. (toim.) Theories of Creativity. Thousand Oaks, CA: Sage.
Bereiter, C & Scardamalia, M. (1993) Surpassing ourselves. An inquiry into the nature and implications of expertise. Chicago Il: Open Court.
Bergroth, K. 1957. Maailman Rooma. Helsinki: Otava.
Boden; M. 1990. The Creative Mind. London: Sphere Books.
Csíkszentmihályi, Mihály, 1990. The Domain of Creativity. Teoksessa Runco, M. and Albert, R. (toim.) Theories of Creativity. Thousand Oaks, CA: Sage.
Csíkszentmihályi, Mihály, 1992. The flow experience and its significance for human psychology. Teoksessa Csíkszentmihályi, M. and Csíkszentmihályi, I. (toim.) Optimal experience: Psychological studies of flow in consciousness. Cambridge, MA: Cambridge University Press.
Csíkszentmihályi, Mihály & Sawyer, Keith, 1995. Creative Insight: The Social Dimension of a Solitary Moment. Teoksessa Sternberg, R. J. & Davidson, J. E. (toim.) The Nature of Insight. Cambridge, MA.: A Bradford Book, The MIT Press.
Dormer, P. 1994. The Art of the Maker. London: Thames and Hudson.
Ferguson, E. S. 1992. Engineering and the mind’s eye. Cambridge, MA: The MIT Press.
Goel, V. 1995. Sketches of Thought. Cambridge, MA: MIT Press.
Hakkarainen, K., Lonka, K., & Lipponen, L. (1999) Tutkiva oppiminen: älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen. Porvoo: WSOY.
Harrington, D. 1990. The Ecology of Human Creativity: A Psychological Perspective. Teoksessa Runco, M. & Albert, R. (toim.) Theories of Creativity. Thousand Oaks, CA: Sage.
Koskennurmi-Sivonen, R. 1998. Crating a Unique Dress. Helsinki: Akatiimi
Koski, J. T. 2001. Luova hierre. Jyväskylä: Gummerus.
Lawson, 1990. How Designers Think. Oxford: Butterworth Architecture.
Lévi-Strauss, C. 1967. The Savage Mind. Chicago: The University of Chicago Press.
Markowitz, S. 1994. The Distinction between art and Craft. The Journal of Aesthetic Education 28 (1), 55–70.
Nonaka, I. & Takeuchi, H. 1995. The knowledge-creating company: How Japanese companies create the dynamics of innovation. New York : Oxford University Press.
Rowe, P. 1987. Design Thinking. Cambridge MA: The MIT Press.
Seitamaa-Hakkarainen, P. 1996. Asiantuntemus ja luovuus. Teoksessa Tella, S. (toim.) Nautinnon lähteillä. Aineenopettaminen ja luovuus. Ainedidaktinen symposiumi Helsingissä, 2.2.1996. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos. Tutkimuksia 163.
Seitamaa-Hakkarainen, P. (1998) Kompositio ja konstruktio asiantuntijoiden ja aloittelijoiden suunnittelussa. Käsiteollisuuden tutkimusseuran julkaisu Arteologi nr 7.
Seitamaa-Hakkarainen, P. 2000. Weaving Desing Process as a Dual.space Search. Department of Home Economics and Craft Science Research Reports 6. University of Helsinki.
Sternberg, R. & Lubart, T. 1999. The Concept of Creativity: Prospects and Paradigms. Teoksessa Sternberg, R. (toim.) Handbook of Creativity. Cambridge: Cambridge University Press, 3–15.
Varto, J. 2001. Kauneuden taito. Tampere: Tampere University Press.
Weisberg, R. 1999. Creativity and Knowledge: A Challenge to Theories. Teoksessa Sternberg, R. (toim.) Handbook of Creativity. Cambridge: Cambridge University Press, 226–250.