Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle

Historiantutkimus

Ritva Koskennurmi-Sivonen

Historiantutkimus on tutkijan keskustelua (ensikäden) lähteiden, aikalaiskirjallisuuden ja tutkimuskirjallisuuden kanssa, jonka tuloksena syntyy tulkinta menneisyyden tapahtumista.
Lähtökohtana voi olla tutkimuskysymys tai väljemmin ilmaistuna jokin teema ilman tarkkaa kysymystä, tai sitten olemassa oleva lähdeaineisto saattaa herättää tutkijan kiinnostuksen. Tutkimuskysymys ( ongelma, teema, tehtävä) ja aineisto kuitenkin edellyttävät toisiaan. Tutkimuskysymys ei ratkea, jos ei ole löydettävissä sitä valaisevaa lähdeaineistoa. Ja kiinnostavastakaan aineistosta ei vielä synny tutkimusta, jos ei tiedä, mitä kysyä siltä. Tutkimustulos on tutkijan tulkinta lähteistä (lähdeaineistosta ja kirjallisuudesta).
Huom. 1. Historiantutkijat käyttävät lähde-sanaa eri tavalla kuin esimerkiksi kasvatustieteilijät tai käsityötieteilijät yleensä, jotka tarkoittavat lähteillä tutkimuskirjallisuutta. Historioitsijalle lähteitä ovat kaikki aineistot, joista saa tietoa tutkimustehtävän ratkaisemiseksi.
Huom. 2. Historia-sanan kaksi merkitystä: se mikä on ollut ja se mikä syntyy tutkimuksen tuloksena.
Historia = menneen ajan tapahtumat (History event).
Historia = kertomus menneestä ajasta (History narrative).

Historiantutkimus kuvaa ja tulkitsee menneisyyttä joko synkronisesti (ajallisin poikkileikkauksin) tai diakronisesti (pitkittäisleikkauksin). Tutkimus voi koskea myös pitkää aikaa diakronisesti mutta ottaa siitä joitakin tutkittavaan ilmiöön liittyviä tapahtumien käännekohtia tarkempaan tarkasteluun synkronisesti.

Historiallinen metodi ≈ lähdekriittinen menetelmä. Historiantutkijan metodia on ollut tapana kutsua lähdekriittiseksi menetelmäksi siksi, että päättely perustuu paljolti eri lähteiden kriittiseen tarkasteluun ja vertailuun. Lähdekritiikki sinänsä on epähavainnollinen ja puutteellinen termi siksi, että kaikkien tutkijoiden on oltava lähdekriittisiä siinä mielessä, että eivät hyväksy mitä tahansa (kirjallisuus)lähteikseen. Toisaalta lähdekritiikkiä on alettu pitää ahtaana ilmaisuna sille, miten historiantutkija tulkitsee lähteitään. perinteisesti on puhuttu kahdenlaisesta lähdekritiikistä: Ulkoinen lähdekritiikki tarkoittaa sen asian arviointia, onko lähde aito ja liittyykö se todella tutkittavaan ilmiöön?
Sisäinen lähdekritiikki taas tarkoittaa sen arviointia, että jos lähde on aito, onko se täsmällinen ja relevantti ja mitä siitä saa irti.

Joka tapauksessa h-tutkija etsii mahdollisimman päteviä lähteitä tutkimusaiheestaan, vertailee eri lähteiden antamaa tietoa ja tulkitsee sitä. Tässä mielessä h-tutkijan työ on läheistä sukua hermeneutiikalla, jossa myös keskeistä on tulkinnat tutkittavista ilmiöistä. H-tutkijalla on pyrkimys mahdollisimman pätevään tietoon siitä, miten asia oli. Varman tiedon, ”totuuden”, rinnalla historiantutkijat ovat alkaneet arvostaa myös hedelmällistä tietoa, sellaista tietoa, jolla on merkitystä tutkittavan ilmiön kannalta, vaikka se ei kertoisi ehdotonta totuutta tapahtumien kulusta. Esimerkiksi se, että joku muistaa väärin ja juuri väärä kuva on jäänyt mieleen, saattaa olla hedelmällistä ilmiön ymmärtämisen kannalta.

Historiantutkimuksessa on tapahtunut eräänlainen paradigmamuutos 1980-luvulla, kun on alettu hyväksyä monenlaisia lähteitä, joita ennen pidettiin epäpätevinä tai ei-objektiivisina. Esimerkiksi Jorma Kalela (2006) on kuvannut hyvin oman suhtautumisensa muutosta muistitiedon käyttämiseen 1980-luvulla artikkelissaan ”Muistitiedon näkökulma historiaan”. Niinpä onkin syytä välttää 1980-lukua vanhempia historiantutkimuksen oppaita, ellei halua perehtyä historian tutkimuksen historiaan.

Samaan tapaan on huomattu ja myönnetty, ettei tutkija voi sulkea itseään ja nykyisyyttä pois tulkinnoistaan ja asettua täysin ulkopuoliseen ja objektiiviseen rooliin tutkimuskohteensa suhteen. Objektiivisuuden vaatimus voi kääntyä itseään vastaan. Omien lähtökohtien tunnistaminen, myöntäminen ja kontrollointi on tärkeämpää kuin niiden työntäminen taka-alalle. (Kalela 2001, 15)

Se, että omat lähtökohdat ja tulkintalogiikat tunnistetaan ja tunnustetaan, tekee ymmärrettäväksi sen, miten samoista lähteistä voidaan tehdä erilaisia tulkintoja. Ehdottoman objektiivisuuden vaatimuksen hylkääminen ei kuitenkaan tarkoita rehellisyyden ja huolellisuuden hylkäämistä. Ehkäpä rehellisyyttä on jopa helpompi noudattaa, jos objektiivisuuden illuusio ei ole kovin voimakas.

Seuraavalla kuvalla Haapala (1989, 11) on havainnollistanut sitä, että samalla, kun historiantutkija työnä ja esityksenä on rekonstruktio menneisyydestä, samalla työ on myös oman ajan konstruktiota, historiankäsitysten luomista. Historiantutkimus vastaa niihin kysymyksiin, joita aikalaiset tekevät. Tutkijan ”oma aika” hahmottuu tämän kuvion myötä kattamaan myös menneisyyden ja tulevaisuuden. Tutkija on niissä mukana ominen tulkintoineen. Sen lisäksi, että tutkija tulkitsee menneisyyttä, lähimenneisyyden tutkimuksessa tapahtumiin osallistuneet henkilöt itsekin saattavat olla mukana tulkitsemassa omaa menneisyyttään.

Haapala (1989, 12) sanookin, että historiantutkimuksen muutos on selvin osoitus siitä, että historiankirjoitusta ei ohjaa se, mikä menneisyydessä on tapahtunut, vaan pikemminkin odotettavissa oleva tulevaisuus. Tässä mielessä historiankirjoitus on aina ajankohtaista, ”subjektiivista”, yhtä paljon nyky-yhteiskuntaa rakentavaa kuin menneisyyttä kommentoivaa. Tämä ajatus ei ole ristiriidassa sen kanssa, että historia voidaan käsitteenä ymmärtää kahdella tavalla, todella tapahtuneena menneisyytenä tai siitä kirjoitettuna esityksenä. Kyse ei ole menneisyyden alistamisesta nykyihmisen mielivallalle vaan siitä perusseikasta, että menneisyyden ja historiantutkimuksen välissä on tutkijan oma aika ja että historiantutkimus tuottaa historiografista tietoa eikä menneisyyttä.

Juuri siitä syystä, että menneisyyttä ei voi tarkalleen koota uudelleen menneen kaltaiseksi konstruktioksi, myös rekonstruktio-ajatusta on alettu vierastaa (Hietala 2001, 21). Parempi termi voisi olla yksinkertaisesti tulkinta menneestä.

Lähteet

Joitakin menneisyyden tapahtumia on varta vasten dokumentoitu jo tapahtuma-aikaan tai koottu niitä koskevia dokumentteja säilytettäväksi tulevaisuutta ja mahdollista tutkimustakin varten. Menneisyyden jäänteistä (remnants) tulee lähteitä vasta sitten, kun niitä tulkitaan lähteinä. Yleisessä historiantutkimuksessa dokumentilla tarkoitetaan ennen kaikkea kirjallista materiaalia, mutta myös kuvat (piirrokset, luonnokset, valokuvat) ja filmitallenteet ovat dokumentteja. Mutta eri tutkimusaloilla mitä erilaisimmat esineet voivat toimia dokumenttina ja lähdeaineistona menneisyydestä. Pukuhistoriantutkijan lähdeaineistoa ovat puvut, asusteet, pukujen osat, kaavat, ompelutarvikkeet ja välineet. Puku voi olla dokumentti menneestä muodista, mutta se on myös dokumentti tekijänsä taidosta ja käytetyistä työtavoista.

H-tutkija pyrkii löytämään sellaisia lähteitä, jotka ovat olleet mahdollisimman lähellä tutkittavaa ilmiötä eli ns. primaarilähteitä eli ensikäden lähteitä. Sellaisia ovat aikalaiskertomukset, asiaan liittyvät dokumentit ja muut jäänteet. Sekundaarilähteitä eli toisenkäden lähteitä ovat esimerkiksi sellaisten henkilöiden kertomukset tai muistiinpanot, jotka eivät ole olleet itse läsnä, alkuperäisten muistiinpanojen pohjalta kirjoitetut kertomukset, esineiden toisinnot jne.

Jako ensi- ja toisenkäden lähteisiin ei ole kuitenkaan yksiselitteinen, sillä sama dokumentti voi olla ensikäden lähde yhdestä ja toisenkäden lähde toisesta asiasta. Esimerkiksi lehtijuttu muotinäytöksestä on ensikäden lähde siitä, että tällainen muotinäytös on pidetty. (Tosin täysin varmaa tietoa lehtijuttukaan ei anna, jos ajatellaan, että toimittaja voisi kirjoittaa jutun jo pelkästään harjoitusten ja lehdistötiedotteen perusteella.) Sama juttu antaa kuitenkin toisenkäden tietoa niistä puvuista, joita näytöksessä esitettiin, ja vain itse puvut olisivat ensikäden tietoa.

Samaa esimerkkiä voisi jatkaa vielä kysymällä, millaista tietoa aito puku antaa muodista, kun se ei ole ihmisen päällä. Antaisiko kuva pätevämpää tietoa muodista, jos siinä näkyy puvun suhde ihmiseen ja käyttötapaan, mikä on yleensä muodin kannalta olennaista. Ihanteellisinta tietenkin olisi saada tutkittavaksi sekä alkuperäinen puku että kuva siitä ihmisen yllä.

Vaikka helposti ajatellaan, että lähteet ovat sitä todistusvoimaisempia, mitä lähempänä niiden alkuperä on tutkittavaa ilmiötä, on kuitenkin syytä arvioida ennen kaikkea sitä, miten hedelmällistä tietoa lähteet antavat tutkimustehtävän kannalta eikä jäädä jumiin muihin arvottaviin luokituksiin.

Joskus on sanottu, että yksi ainoa lähde ei ole pätevä lähde ollenkaan. Yhden ainoa lähteen hylkääminen epäpätevänä voi silti olla erittäin kohtalokasta. Jos tieto ei tule talteen ja sellaisenaan tulkinnan kohteeksi, miten käy sitten, kun joskus ilmenee toinen ainoaksi luultu tieto samasta asiasta ja se taas hylätään epäpätevänä. On parempi ottaa vakavasti yksittäinenkin tieto, mutta todeta se yksipuolisuus tai ainutkertaisuus.

Mikrohistoria

Antero Heikkilän (1993, 23) mukaan mikrohistorian näkökulmasta pienyhteisö viittaa ennen muuta yksityiseen. Jako yksityisen ja julkisen välillä ei sekään kuitenkaan ole selvä eikä muuttumaton. Esimerkiksi kodit ja perheet, joiden toiminta on tyypillisesti yhteiskunnan mikrotasoa ja jotka näkyvät makrotasolla vain numeroina ja yhteiskunnan suurempiin linjoihin yhdistettyinä, ovat eri aikoina ja eri paikkakunnilla erilaisia yksityisen ja julkisen puolen suhteen.

Käsityöläisen tai muotoilijan työn tarkasteltuun yksilöllisten ratkaisujen ja yhden ihmisen tai pienryhmän työuran kulun suhteen sopii mikrohistoriallinen lähestymistapa. Silti yksittäisen henkilön urahistorian ei tarvitse olla varsinaisesti yksityiselämän tutkimista. Tietenkin yksityiselämä voi auttaa ymmärtämään työn organisointiin liittyviä ratkaisuja, mutta tällainen elämäkerrallinen osuus voi olla vain tiettyyn asiasisältöön liittyvää (topical) (Denzin 1989, 29). Käsityöläisen työhön saattaa liittyä paljonkin julkisesti nähtävää, kuten näyttelyt ja lehtikirjoitukset. Mutta julkisen vastakohta ei ole välttämättä kirjaimellisesti yksityinen, vaan se saattaa olla myös kulissientakainen toiminta, joka liittyy työhön mutta on tavallisesti näkymätöntä. Tällaiseenkin tapaukseen sopii hyvin hyvin se, minkä Heikkinen (1993, 41) sanoo olevan mikrohistorian erityinen tehtävä, nimittäin elämänkokonaisuuden valottaminen.

Mikrohistoriassa otetaan vakavasti sellaisetkin lähteet, joita historiantutkimuksen lähdekritiikki on aiemmin kaihtanut subjektiivisuuden tai kulttuurisidonnaisten vääristymien vuoksi (Elomaa 2001). Jorma Kalela on jopa kyseenalaistanut koko lähdekritiikin käsitteen. Hänen mielestään kysymys on pikemminkin lähteiden lukemisesta. Varman tiedon sijaan tulisi etsiä hedelmällistä tietoa. (Kalela 2000, 90–91; 2006, 75–76)

Perinteisen lähdekritiikin vaatimuksen hylkääminen ei tietenkään merkitse tutkijan kriittisyyden, rehellisyyden ja huolellisuuden hylkäämistä. Tiedot on edelleenkin syytä tarkistaa niin monesta lähteestä, kuin suinkin on mahdollista. Samalla kun monenlaista tietoa hyväksytään lähteeksi, on otettava huomioon, että lähteet ovat todistusvoimaltaan erilaisia. (Hietala 2001, 22; Portelli 2006, 57) Ne kertovat menneisyyden eri puolista ja eri tavoin. Tärkeintä yhden tutkimuksen ja tietyn alan tutkimuksen kannalta yleensä on se, että yksittäistä tietoa ei väheksytä epäluotettavana tai yksipuolisena. Miten kävisikään sitten, jos tieto olisi hylätty ja myöhemmin tulisi esiin toisesta lähteestä samaa tai vastaavaa asiaa koskevaa tietoa – ja taas se olisi yksin ja sitä uhkaisi hylkääminen? Epävarmaa tietoa voi korjata ja täydentää, mutta sellaisenaankin se saattaa olla kiinnostavaa.

Muistitieto

Naisten historiaa on pidetty esimerkkinä mikrohistoriasta ja arjen historiasta, jota suurten kertomusten historiankirjoitus on kaihtanut, josta on vähän dokumentteja ja joka on siksi pitkälti suullisen tiedon varassa (Ollila 2001).

Muistitietotutkimus ja suullinen historia (oral history) ovat läheistä sukua toisilleen, vaikkakaan ne eivät ole aivan sama asia, sillä menneisyyttä koskevaa muistitietoa voidaan kerätä muutenkin kuin suullisesti (Fingerroos & Peltonen 2006, 9, 27). Usein muistitieto perustuu kuitenkin juuri suullisiin haastatteluihin. Tutkimuksen kysymyksistä riippuen muistitiedon on tarkoitus saattaa olla, että se toimii tapahtumiin osallistuneen ”silminnäkijän” muistelmana siitä, mitä tapahtui. Yhtä tärkeässä asemassa ovat kuitenkin osallistujien kokemukset ja käsitykset asioista, miten tapahtui, miksi ja millaisia seurauksia ja merkityksiä sillä oli.

Muistitiedon erityisyys on siinä, että se kertoo enemmän tapahtumien merkityksestä kuin itse tapahtumista. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muistitieto pyrkisi totuuden etsimiseen. Puhujan subjektiivisuus on kuitenkin se ainutlaatuinen ja arvokas elementti, jonka suulliset lähteet voivat tarjota ja jota millään muilla lähteillä ei ole samassa määrin. (Portelli 2006, 55) Jos tutkittava näkee ja kertoo asian tietyllä tavalla, sen vaikutus voi olla todellinen, vaikkei totuus olikaan yksityiskohdissaan täsmällinen (Denzin 1989, 25).

Subjektiivisuus kuuluu historiantutkimukseen samalla tavalla kuin selvät faktat. Se, mihin kertojat uskovat, on historiallinen tosiasia samalla tavalla kuin se, mitä todella tapahtui. ( Portelli 2006, 54) Tutkittavan oma kokemus menneestä ei ole ”väärä”, vaikka se ei olisi aivan oikein muistettu ja aukoton. Silti moniäänisyys ja moniaineistoisuus on rikkaus, jonka avulla pääsee lähemmäksi sitä, miten asiat menneisyydessä olivat, ja sitä kannattaa tavoitella.

Millainen on historiantutkimuksen menetelmäluku?

Siinä selitetään keskeiset lähteet ja niiden tulkintaan vaikuttavat periaatteet. Menetelmäluvussa kerrotaan myös, minkä tyyppistä historiantutkimusta ja tiedonkäsitystä työ edustaa. Jos tutkimukseen sisältyy sellaisia aineistoja, joita analysoidaan jollakin menetelmällä omana aineistokorpuksena, esimerkiksi kuva-analyysin keinoin, selitetään ao. analyysin periaatteet. Historiantutkimus on useimmiten moniaineistoista, ja se voi sisältää kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia analyyseja myös saman aineiston kohdalla.
Historiantutkimus, teoria, käsitteet ja yleistettävyys

Viitteet muihin teksteihin kontekstualisoivat tutkittavan ilmiön aikaan, paikkaan ja kulttuuriseen tilaan. Historiallista ilmiötä voidaan mutta ei ole välttämätöntä tarkastella myös teoreettisesta näkökulmasta. Vaikka teoreettista otetta ei olisikaan, tutkimus ei voi olla vain faktakokoelma. Niistä on esitettävä uskottava kuvaus tapahtuma-ajan kontekstissa nykyajan tulkinnan mahdollisuuksien mukaan.

Historiantutkimusta on joskus moitittu jopa teoriavihamieliseksi, koska siinä ei läheskään aina käytetä (ankarassa mielessä käsitteellistä) teoriaa. Teorian ja teoretisoinnin välttäminen johtuu siitä, että historiantutkimus yleensä korostaa tapahtumien ainutkertaisuutta, jota ei tarvitse ja usein ei voikaan yleistää, ja teoria taas on jo lähtökohtaisesti jotain yleistävää. Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö historiantutkijat käyttäisi käsitteitä siinä missä muutkin tutkijat. Itse asiassa käsitteiden määrittely on erittäin tarpeellista, jotta tiedetään, mitä tarkoitetaan sellaisilla sanoilla kuin kulttuuri, käsityö tai kotitalous.

Alasuutari (1993, 22) sanoo, että historiallista tutkimusta on luonnehdittu ideografiseksi erotukseksi nomoteettisesta tutkimuksesta. Siinä pyritään selittämään yksittäistä tapahtumaketjua tai ilmiötä eikä ajatellakaan, että selitys edustaisi jotain yleistä lainalaisuutta. Ensisijaisena tavoitteena on selittää yksittäistapaus tai sitä valottava aineisto; olkoonkin että kehitetty selitysmalli voi päteä myös toisenlaisiin tapauksiin. Tässä suhteessa historiantutkimus muistuttaa tietynlaisia, suhteellisen pienistä aineistoista tehtyjä laadullisia tutkimuksia, joissa on käsitteellistävä ja teoretisoiva ote.

Vaikka aineistona voi olla useiden eri informanttien haastatteluja, informantteja ei käsitellä toistensa variantteina, esimerkkinä kollektiivin ajatustavoista. Tämä johtuu myös siitä, että eri kerroilla keskustellaan eri asioista ja eri informanteilta kysytään eri asioita. (Alasuutari 1993, 32)

Varsinkin koska historiantutkimus voi olla hyvinkin monitieteistä tai tapahtua jollakin tieteenalalla (muussa kuin varsinaisessa historiatieteessä), aiheeseen ja kysymyksenasetteluun sopiva teoria voi hyvinkin jäsentää tutkimusta, tarjota näkökulman ja ohjata tulkintaa. Historiantutkija ei siis mitenkään välttämättä kaihda teorioita, vaikkei myöskään ensisijaisesti niiden pohjalta muotoile kysymyksiään.
Tulkinnan vakuuttavuus, argumentoinnin pätevyys ja kuvauksen uskottavuus ovat historiallisen tutkimuksen luotettavuuden kriteerejä. Tutkimustuloksia ei voi ehkä millään tavalla yleistää, mutta niihin voi sisältyä hedelmällinen sanoma, jonka avulla voidaan ymmärtää muutakin kuin vain tutkittu ilmiö.

Kultaisia ohjeita aloittelevalle historiantutkijalle

Etsi ja löydä aihealue, josta on mahdollista löytää lähteitä. Niitä ilman ei synny historiantutkimusta.
Muotoile alustava tutkimuskysymys.
Aloita kirjoittaminen samaan aikaan lähteiden lukemisen kanssa.
Kirjoita alustavatkin tulkinnat muistiin.
Ajattele kirjoittamalla.
Tee alustavia hypoteeseja siitä, millainen tulkinta voisi olla pätevä, mutta muista, että koko tutkimusprosessi voidaan nähdä hypoteesin vähittäisenä tarkennuksena.
Hypoteesin muuttuminen on merkki työn edistymisestä.
Tutkimusraportin jäsennyksen, disposition, kehittely on olennainen osa tutkimusprosessia. Se liittyy hypoteesin tai tutkimuskysymysten tarkentumiseen.
Alustava dispositio on näkemys siitä, miten tutkittava asia ilmenee. Lopullinen dispositio on ikään kuin tutkimuksen tiivistelmä = kertoo tutkimuksen tuloksista. Ts. lukujen otsikot ovat aihesisällön mukaisia, ei yleisiä. (Silti ”johdanto” ja ”johtopäätökset” kelpaavat otsikoiksi.)
Vaikka kaikki historiantutkimukset eivät ole narratiivista tutkimusta, kerronnan tyylillä ja kielellä on suurempi painoarvo kuin esim. kokeellisessa tutkimuksessa. Hyvä histroriaraportii on siis hyvä (his)story myös lukunautintomielessä, vrt. kaunokirjallisuus.
Tuo mahdollisimman tarkasti esiin, mikä tutkimuksessa on uutta tietoa.
Johdanto ja loppupäätelmät ovat tekstin tärkeimpiä osia. Niillä pitää voida herättää lukijan kiinnostus ja vakuuttaa lukija.
Hyvän tutkimuksen tunnusmerkki on se, että se herättää uusia kysymyksiä.
Lue Aution, Katajala-Peltolan ja Vuolannon (2001) teoksen viimeinen luku ”Ongelma, oivallus ja onnistumisen ilo”.

Kirjallisuutta

Alvesson, Mats & Sköldberg, Kaj. Tolkning och Reflection- Vetenskapsfilosofi och kvatitativ metod. Lund: Studentlitteratur. (Kuten nimikin sanoo, tässä teoksessa on paljon muutakin mutta mm. hyvä luku hist. lähdekritiikistä.)

Autio, Sari, Katajala-Peltomaa, Sari & Vuolanto, Ville. (toim.) 2001. Historijoitsijan arki & tutkimuksen prosessi. Tampere: Vastapaino.

Burke, P. 1992. History and Social Theory. Oxford: Polity.
(Auttaa ymmärtämään otsikossa mainittujen asioiden suhteita. Saattaa olla hyödyllinen joissakin tapauksissa.)
Burke, P. (toim.)1991. New Perspectives on Historical Writing. Oxford: Polity. (Erittäin suositeltava.Paljon hyödyllisiä artikkeleita pientenkin asioiden historiasta, kuten seuraavat:)
Gaskell, Ivan. 1991. History of Images
Levi, Giovanni. 1991. On Microhistory. In Burke
Prins, Gwyn. 1991. Oral History.
Sharpe, Jim. 1991. History from Below.

Denzin, N. 1989. Interpretative Biography. Newbury park: Sage. (Pieni, helppo ja hyödyllinen elämäkerta-aiheestaan.)

Fingerroos, Outi, Haanpää, Riina & Peltonen, Ulla-Maija (toim.). 2006. Muistitietotutkimus : metodologisia kysymyksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Götlind, Anna & Kåks, Helena. 2004. Handbok i konsten att skriva mikrohistoria. Stockholm: Natur och kultur.

Haapala, Pertti. 1989. Sosiaalihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Suomen historiallinen seura. (Alussa havainnollinen esitys tutkijan suhteesta aikaan ja tutkimuskohteeseen.)

Heikkinen, A. 1993. Ihminen historian rakenteissa: mikrohistorian näkökulmia menneisyyteen. Helsinki: Yliopistopaino.

Heikkinen, A. 1996. Menneisyyttä rakentamassa. Helsinki: Yliopistopaino.

Immonen, Kari & Leskelä-Kärki, Maarit (toim.). 2001. Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.

Kalela, Jorma. 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.

Kalela, Jorma & Lindroos, Ilari (toim.). 2001. Jokapäiväinen historia. Helsinki: SKS.

Kuikka, M. T. 1991. Johdatus kasvatuksen historian tutkimukseen. Helsinki: Otava. (Havainollinen)

Lähteenmäki, M. & Teerijoki, I. (toim.) 1999. Historianopiskelijan ABC. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Historian laitoksen julkaisuja 14. Helsingin yliopisto.

Metodikirja. Näkökulmia kulttuurihistorian tutkimukseen. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A.16. (Pieni, ystävällishenkinen opaskija, jossa selitettään hirtoriallisen tutkimuksen lähdeviite ja luettelosysteemi, joka poikkeaa muista tieteistä, kuten esim. kasvatustieteestä ja käsityötieteestä.)

Peltonen, Matti. 1999. Mikrohistoriasta. Helsinki: Gaudeamus.

Portelli, A. 2006. Mikä tekee muistitietotutkimuksesta erityisen?Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää & Ulla-Maija

Peltonen (toim.). Muistitietotutkimus: metodologisia kysymyksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 49–64.

Stanford, Michael. 1994. A Companion to the Study of History. Oxford: Blackwell.

Ukkonen, Taina. 2000. Menneisyyden tulkinta kertomalla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Vesterinen, Ilmari& Lönnqvist, Bo. 2001. Pandoran lipas. Virvatulia esineiden maailmasta. Helsinki: Gaudeamus.

Vilkko, A. 2000. Elämänkulku ja elämänkulkukerronta. Teoksessa E. Heikkinen & J. Tuomi. (toim.) Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi, 74–85.

Ritva Koskennurmi-Sivonen
Etusivulle