Näyttelyesittely alunperin Artefactan sivulla vuonna 2018. Loppuviite vuodelta 2026
Teksti Ritva Koskennurmi-Sivonen
Kuvat Hannu Sivonen
Espanjalaissyntyisen mutta pääosan luovasta työstään Venetsiassa tehneen monialataiteilija ja keksijä Mariano Fortunyn näyttely on esillä Pariisin kaupungin muotimuseossa Palais Gallierassa 4.10.2017–7.1.2018.
Koska Palais Galliera on muotimuseo, on luonnollista, että valtaosa näyttelystä keskittyy pukuihin, takkeihin ja shaaleihin sekä niitä koskeviin luonnoksiin ja innoituksen lähteisiin. Näyttelyn alkupuolella käy kyllä hyvin selväksi, että Fortuny oli erittäin monipuolinen taiteilija: kuvataiteilija, valokuvaaja, lavastaja, valaistusteknikko, valaisin- ja huonekalumuotoilija ja muotitaiteilija.
Mariano Fortuny (1871–1949) syntyi Granadassa sekä katalonialaisen isänsä että madridilaisen äitinsä puolelta taiteilijasukuihin. Hänen omista taidemaalarinkyvyistään ovat esimerkkeinä omakuva (Kuva 1) ja kaksi maalausta ranskalaissyntyisestä Henriette Nigrinistä (1877–1965), josta tuli rouva Fortuny.
Valokuvia on esillä runsaasti, erityisesti Fortunyn itsensä ottamia mutta myös anonyymien kuvaajien otoksia, joissa hän itse esiintyy. Alkuperäisiä mustavalkoisia vedoksia on lainassa Museo Fortunystä Venetsiasta, mutta joistakin kuvista on myös tehty uusia mustesuihkutulosteita. Tällaisia mustesuihkutulosteita ovat esimerkiksi Fortunyn kuvaama Henriette ateljeessaan.
Myös lavastuksen ja muun taiteellisen toiminnan kuvaukset on esitetty valokuvina ja jonkin verran teksteinä. Teoksia ei joko ole enää olemassa tai ne olisivat liian työläitä pantavaksi esille tässä näyttelyssä.
Alkuperäisinä esinedokumentteina on esillä antiikkiin viittaavia pienoisveistoksia ja albumeja, jotka sisältävät sekä Fortunyn omien luomusten kuvia että innoituksen lähteinä olleiden taideteosten kuvia. Aivan erityisen mielenkiintoisen osan muodostavat patenttikirjat ja muut keksintöihin liittyvät dokumentit. Ne valaisevat erinomaisella tavalla sitä, että Fortuny ei ollut vain suunnittelija vaan myös keksijä, joka kehitti suunnittelemiensa esineiden valmistamiseen uudet tekniset ratkaisunsa. Ensimmäinen, teatterilavastukseen liittyvä patentti on vuodelta 1904, mutta 1900-alussa Pariisissa rekisteröitiin 20 Fortunyn eri aloihin liittyvää patenttia.
Se, mitä näyttelyltä saattoikin odottaa, on perusteellinen paneutuminen Delfoi-pukuihin, Fortunyn tunnetuimpaan muotiluomukseen. Sen esikuvana on toiminut pääasiassa antiikin Kreikan kitonin tiheä poimutus, joka myötäilee vapaasti vartaloa. Toisaalta Delfoin voidaan katsoa olevan hieman myöhäsyntyinen vastine artistic dress, reform dress ja tea gown nimillä tunnetuille puvuille, joita käytettiin ilman korsettia 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa mutta jotka eivät saavuttaneet suosiota suuren yleisön muotipukuina. Fortuny ei ollut aikalaisten muodinluojien keskuudessa yksin antikisoivine ajatuksineen, vaan näyttelyn kuvat kertovat myös Paul Poiret’n ja Madeleine Vionnet’n vastaavanlaisista pukeutumisideoista. Fortunyn pliseeraustapa ja pukujen saumojen käsittely on kuitenkin ainutlaatuinen 1900-luvun muodissa.
Aivan kuten muinaisella kitonilla myös Delfoi-puvulla on vain muutama rakenteellinen perusperiaate mutta monta muotoa, mikä tässä näyttelyssä käy erinomaisesti ilmi. Perusasioita ovat tiheä laskostus, kankaan käyttö suorina kappaleina muotoilematta niitä leikkaamalla tai vähäinen muotoilu sekä saumaaminen kiinnittämällä kankaan reunoja helmin koristelluista kohdista, joiden väliin jää aukkoja. Pukuja on useiden museoiden kokoelmissa eri maissa, mutta niistä on yleensä nähtävissä vain yksi kerrallaan, jolloin ei katsoja muista muotojen moninaisuutta tai kiinnitä huomiota asiaan. Palais Gallierassa sen sijaan on näytteillä oman esineistön lisäksi useita muualta lainattuja pukuja ja näytteitä. Niinpä tyypillisen ja ennestään tutun pliseerauksen ja helmisaumojen lisäksi on mahdollista havahtua huomaamaan erilaiset vyöt, niiden asema suhteessa vartaloon, erilaiset hihat sekä hihattomuus ja vieläpä se, että joissakin puvuissa on antiikin peploksesta peräisin oleva kolpos eli ylävartalon peittävä käänne, jonka alareuna jää vapaaksi vyön päälle.
Kangaslaatujakin on esillä kolme: silkkitafti, silkkisatiini sekä harvinaisempi puuvilla. Ja vaikka moninainen luonnonväreillä värjääminen on museoista ja kirjoista tuttu, useat puvut ja värinäytteet samassa tilassa ovat todella vaikuttavia. Värivaikutelmien aistimista olisi vielä parantanut, jos edes yksi puku olisi ollut esillä keskilattialla ilman vitriiniä. Silloin pukua olisi voinut kiertää ja katsella vaikutelmaa valon tullessa eri suunnista, sillä nämä puvut on tehty elämään ja välkehtimään valossa.
Jos monipuolisesta Delfoi-katsemuksesta jotain puuttuu, niin se on pukujen suuri salaisuus, pliseeraustekniikka. Tekstit kertovat sen, mikä tiedetään kirjoistakin: pliseerausmenetelmän kehittely ja Delfoi-puvun prototyyppi olivat valmiita vuonna 1909, ja Fortuny sai patentin keksinnölleen vuonna 1910. Näyttely kertoo edelleen, että vaikka pliseerausmenetelmä oli kuvattu pääpiirteissään patenttihakemuksessa, sen todellinen toteuttaminen jäi kuitenkin Fortunyn ja hänen puolisonsa salaisuudeksi. Pliseerauksen ihme, joka poikkeaa muista pliseerauksista, on sen pysyvyys. Näyttelyssä on esillä rasia, jossa pukuja myytiin paksuksi köydeksi puristettuna ja solmittuna. Sellaisena se oli tarkoitus myös säilyttää, jotta pliseeraus pysyisi tiiviinä. Tämä ehkä selittää jotain pysyvyydestä mutta ei alkuperäisestä pliseerauksesta.
Ehkä salaisuuden pitäminen ja pliseerausmenetelmän mysteerinä pysyminen on totta, sillä näyttelyn lopussa on esillä juuri tänä vuonna, 2017, tehty uusi Delfoi-puku.
Pliseerauksen väitetään olevan vuosikausien tutkimustyön tulos, jonka on vihdoin saanut aikaan venetsialainen Riadin perhe. Se johtaa nykyään edelleen toimivaa Fortunyn sisustuskangastehdasta.
Mariano Fortunyn ja Henriette Nigrinin – ja todellakin, yhdessä he näitä ideoita kehittelivät – ideana oli pukea nainen yhtä vapaasti ja yksinkertaisesti kuin muinaisessa Kreikassa. Delfoi vastasi kitonia ja suuren Knossos-shaalin oli tarkoitus vastata vaippaa, joka toimi päällysvaatteena ja asusteena.
Vaikka puku poikkesi huomattavasti 1900-luvun alun tiukasta pukumuodista, se kuitenkin menestyi muodin näyttämöllä. Toisin sanoen siitä tuli suosittu tietyissä varakkaissa ja ainakin jonkin verran vapaamielisissä piireissä. Ajan myötä se saavutti jonkinlaisen ajattoman klassikon aseman, sillä sitä tuotettiin pienin muutoksin ja uusin värityksin aina Fortunyn kuolemaan saakka vuonna 1949. Näyttelyssä puvun ajattomuudesta, jatkuvasta tuotannosta ja yksittäisen puvun ajoituksen vaikeudesta kertoo se, että Oona Chaplin pukujen kohdalle on merkitty aikaväli 1920–1949, vaikka asiakas itse syntyi vasta vuonna 1925 ja on tuskin ostanut pukuja ainakaan ennen vuotta 1943.
Toisin kävi Knossos-shaalin. Sitä ei omaksuttu antiikin tyylin mukaiseen käyttöön, jollaisena Fortuny itse valokuvasi shaalin puvun ja mannekiinin ympärille kiedottuna. Näyttelyssä on useita luonnollista kokoa olevia vahakankaalle tehtyjä piirrosluonnoksia Knossoksen kuvioista, kangasnäytteitä ja vastaavin kuvioin painettu puku – mutta ei yhtäkään kokonaista Knossos-shaalia.
Antiikin ja uusklassismin taideteokset eivät olleet Fortunyn ainoita inspiraation lähteitä menneisyydestä, vaikka niiden innoittamat puvut ovat jääneet näkyvimmin muodin historiaan. Fortuny oli kiinnostunut myös myöhäiskeskiajasta ja erityisesti renessanssista, jonka kuvastosta hänellä ei Italiassa ollut puutetta. Oman vapaan maalaustaiteensa ohella Fortuny maalasi myös kopioita tai osakopioita vanhoista teoksista.
Maalaustaiteen lähitarkastelussa taiteilija kiinnitti tietenkin huomiota myös vaatteiden kuviointiin ja rakenteisiin, joiden mukaelmat siirtyivät hänen omiin pukusuunnitelmiinsa. Syntyi upeita, usein kultavärillä painettuja silkkisametteja, joista näyttelyssä on paloja, kokonaisia kangaspaneeleja sekä valmiita pukuja ja takkeja. Joidenkin kuvioiden alkuperä on jopa tunnistettavissa italialaisen renessanssin muotokuvista. Fortuny oli erityisen viehättynyt renessanssin aikana käytössä olleeseen tapaan korvata osa vaatteen saumoista nyörikiinnityksellä, jolloin alla oleva vaate näkyi kappaleiden välistä. Tästä rakenneratkaisusta Fortuny teki omia sovelluksia, joista näyttelyssä on useita esimerkkejä, ja alta näkyvänä pukuna on tietenkin Delfoi, kuten myös joidenkin muun tyyppisten samettitakkien kanssa.
Onneksi näyttelyssä on paljon myös sellaisia pukuja, tunikoita, jakkuja ja takkeja, jotka eivät edusta Fortunyn tunnetuimpia pukeutumisideoita.
Kaikkien pukujen tarkastelun jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksi Delfoi-puku säilytti suosionsa läpi vuosikymmenten. Sitä hankittiin paljon eri maihin, ja siitä on säilynyt useita versioita. Siinä on samaa aikaa kestävää yksinkertaista kauneutta ja liikettä myötäilevää vapautta kuin antiikin vaatteissa – ja lisämausteena vielä tietty salaperäisyys. Painetut sametit ovat kylläkin upeita, mutta ne muistuttavat enemmän sisustus- kuin vaatetuskankaita. Ne ovat edukseen joissakin suoralinjaisissa takeissa, mutta 1900-luvun alkupuolen pukumuodin yhteyteen ne soveltuvat huonommin. Muutamasta 1920-luvun puvusta näkyy tietty väkinäisyys. Kepeän vuosikymmenen muotilinjoihin sovellettuna Fortunyn sametit saivat puvut näyttämään kömpelöiltä.
Fortuny – espanjalainen Venetsiassa on optimaalisesti rajattu näyttely. Taiteilijan tuotannosta on esillä sen verran näyttöä, että monipuolisuus tulee selväksi. Samalla näyttely kuitenkin keskittyy museon näyttelypolitiikan kannalta olennaiseen eli pukuihin ja niihin liittyviin tekstiileihin. Näyttely on myös kooltaan juuri kyseiseen museoon sopiva, katsojaystävällisesti aseteltu, ei tyhjää eikä tukkoista.
Näyttelyarkkitehti on onnistunut luomaan ehyen ja tyylikkään kokonaisuuden. Koko museossa vallitsee vanhan venetsialaisen palazzon kiireetön tunnelma, jota rauhallinen, vaikeasti kuvailtava – pompeijin punaiseen ja viininpunaiseen vivahtava – hillitty punainen seinissä ja vitriinien taustoissa korostaa. Myös tummat vitriinien kehykset sopivat erinomaisesti kokonaisuuteen. Näyttely tuntui suorastaan rauhan tyyssijalta erityisesti sen kontrastin vuoksi, jonka loi edellisen päivän jättiläismäinen ja osittain sekavakin Diorin näyttely samassa kaupungissa. Fortunyn näyttelystä saattoi poistua valistuneena vaan ei uupuneena.
Vaikuttavan näyttelyn jälkeen jäi vaivaamaan kysymys, miksi se on esillä suhteellisen lyhyen ajan moniin muihin vastaavan kokoluokan näyttelyihin verrattuna. Ehkä syynä on niiden sopimusten kesto, joilla useat lainaesineet on saatu Pariisiin Madridista ja Venetsiasta.
[1] Kiinnostuneille mainittakoon vielä, että aitoja Delfoi-pukuja on edelleen myynnissä ainakin Pariisissa Fortunyn liikkeessä osoitteessa 17 rue Bonaparte, 75006 Paris. Myymälä on sillä katuosuudella, joka on Saint-Germain-des-Prés-kirkon ja Seine-joen välissä. Liikkeellä on myös oma verkkosivusto, jolla on kuvia verkkomyynnissä olevista asusteista ja niiden hinnat mutta ei Delfoi-pukua (ainakaan tammikuussa 2026), joka pitää hankkia myymälästä. https://www.fortuny.shop
Museo di Palazzo Fortuny, S. Marco, 4303, 30124 Venezia. Museolla ei ole omia verkkosivuja, mutta em. kaupan linkistä pääsee myös museon tietoihin ja sijaintiin kartalla.